Jussi hoiteli hevosia, kanniskeli niille silloin tällöin heiniä ja vettä, tarkasteli ajopelejä ja vertaili niitä toisiinsa tuntien koko ajan, että tämä hänen toimiskelunsa on perin tylsää ja ettei se vastaa sitä, mikä kaiketi olisi tarkoitus. Vasta hämärän tullessa ja pitoäänien kiihtyessä hänen mielialansa hiukan vapautui, varsinkin kun katsojaväkeä alkoi hiiviskellä nurkissa. Tuli tuttuja poikia Töllinperästä, olipa mukana kaukaisen metsämökin, Toivolan poika, Kustaa, yksi Jussin rippikoulutovereita. Varovasti tirskuen he seurasivat kuinka herra Konanteri tuotiin väkisin ulos ison puolen pääovesta ja jäi sitten nyyhkyttämään kuopan seinustalle. Lopulta tuli siihen joku herra ja nuhteli Konanteria ruotsin kielellä. Konanteri porasi ja sanoi suomeksi, ettei kukaan herroista kelpaa Snellmanin saappaita blankkaamaan. Pojat kuuntelivat ja ihmettelivät, sillä he eivät tunteneet pitäjässä ketään Nelmanni-nimistä herraa.
Jussi ei ollut nauttinut mitään sitten päivällisen, nälkä ja uneliaisuus olivat jo pahasti häntä vaivanneet, mutta tuossa takapihan joukossa ne pian unohtuivat. Jussi oli siellä talon miehenä ainakin samanarvoinen kuin muutkin pojat, ja se seikka toi illan kuluessa jotakin uutta ennen kokematonta viehätystä. Tässä Tuorilan pito-yön humussa hän seitsemäntoistavuotiaana ensi kerran eläissään koki yksilöllisen itsenäisyyden tunnetta. Jostain käsittämättömästä syystä hänessä siinä toverien telmiessä sykähti sellainen ajatus, että hän jo tulee maailmassa itse toimeen. Hän on ollut Tuorilassa niin-ja-niin monta vuotta, kokenut silloin ja silloin sellaista ja sellaista; nyt on tämmöiset pidot eikä hänellä ole mitään yhteistä noitten kanssa, jotka tuolla pitävät pitoja, mutta näitten kanssa täällä on. Lievä ilkeys ja outo pelottomuus tulvahteli mieleen, kun hän siellä takapihalla piti kujetta katsojapoikien kanssa. Hän oli riehakampi ja puheliaampi kuin koskaan.
Välillä hän Toivolan Kustaan kanssa lähti pirttiin. Sielläkin heidän silmänsä etsi häijyn kurin mahdollisuutta, mutta he hätkähtivät hiukan, kun näkivät Jussin sängyssä herra Konanterin uneen uupuneena. He hiipivät lähemmäksi saadakseen kerran oikein arkailematta tarkastella mimmoinen herra on; sillä täysi herrahan Konanteri on, vaikka joskus on vähän sekapäinen, kun se on juonut maisterin-virkansa. Mutta se on enempi lukenut kuin vallesmanni, melkein yhtä paljon kuin rovasti. Kas nyt se aukoo silmiään. Pojat hiipivät taas ulos pirtistä, livahtavat rinnatusten turvalliselle takapihalle, josta muut katsojapojat jo ovat hävinneet. Pojat ovat tulleet ystäviksi. Toivolan Kustaan ruskeat silmät kiiluvat hatun röydän alta, ja tuleva Toivolan Jussi kyselee häneltä tuttavallisesti kaikenlaista. Piakkoin aletaan raivata tietä Tuorilan metsään ensitalvista tukinajoa varten, Kustaakin menee siihen työhön. Jussia hurmaa Kustaasta uhoova vapauden henki ja hän utelisi mielellänsä enemmän, mutta Kustaa tahtoo vaistomaisesti lisätä omaa tärkeyttään ja etsiskelee uusia kujeita. Hän katselee kärryjen pyöriä, mulkoilee hattunsa alta ja kysyy vihdoin Jussilta:
— Tiedätkös missä ruuviavain on?
— Tien kyllä.
Kun avain oli haettu, ryhtyi Kustaa vääntämään auki pyörien muttereita. Hän ei vääntänyt niitä ihan irti, vaan jätti ne täperälleen akseliin kiinni, ja vain toisen pyörän kustakin rattaista, toisen jätti vallan kajoamatta. Jussi katseli ja sanoi: "Älä helvetissä." Mutta Kustaa ei puhunut mitään, väänteli vain, ja kun oli saanut kaikki väänneltyä, niin heitti avaimen menemään ja hävisi äkkiä itsekin.
Jussi ei oikein sulautunut tähän Kustaan kepposeen. Hän ymmärsi, mitä siitä seuraisi, pelkäsi ja epäröi, lähteäkö heti pakoon Kustaan perässä. Sentään hän meni ja etsi avaimen ja rupesi hätäisesti ja välillä aina kuulostellen vääntämään muttereita takaisin kiinni. Hän ehtikin jo hiukan pyöräyttää useimpia, mutta kaksi pyörää oli vielä auttamatta, kun hänen täytyi kiireesti livistää, sillä ensimmäiset pitovieraat kuuluivat jo tulevan hevosilleen.
Hän pääsi huomaamatta pirttiin, jossa Konanteri yhä nukkui hänen sängyssään. Hänen oli mentävä muurin taakse piikojen tyhjään sänkyyn. Sinne hän kyyristyi ja pamppailevaa sydäntään kuunnellen odotti mitä pian oli tapahtuva, niinkuin odotetaan valtavaa räjähdystä. Mutta aika kului kulumistaan eikä muuta kuulunut kuin kellon käynti ja Konanterin hengitys — Konanterin, joka taannoin oli porannut jonkun tuntemattoman Nelmannin tähden.
Vihdoin viimein kuuluvat isännän askeleet, ovi aukeaa ja kysytään: —
Onko Taavetti siellä?
Ei kuulu vastausta; Taavetti on omilla matkoillaan. Isäntä tulee kumminkin pirttiin niin pitkälle, että näkee Jussin, jolle hillityn kiihkeästi pui nyrkkiään ja puraisee hammastaan. Sitten hän poistuu ja Jussi jää edelleen kyyryynsä odottamaan. Pakosalle yrittäminen ei pälkähdä hänen päähänsä.