Puoli tuntia kului ennenkuin isäntä tuli. Hän tuli ja kävi Jussin tukkaan kiinni ja tempasi pojan sängystä lattialle. Kun Jussi yritti haparoida kiinni hänen käsivarteensa, sanoi hän:
— Vai vielä iestellään.
Isäntä oli niin kiukkuinen, että hän melkein itki. Tämä surkea loppu ei ennustanut hyvää hänen sydämensä salatuille unelmille, jotka tästä pito-illasta tavan takaa olivat vilahtaneet ensituleviin valtiopäivämiesvaaleihin. Suoraman mutkassa oli rovastin kärrynpyörä irtaantunut ja rovastia itseään pahanpäiväisesti sattunut. Kirkkoväärtin pyörä oli irtaantunut jo ennenkuin hän pääsi rattaille, ja siitä huomattiin ajoissa tarkastaa jahtivoudin pyörä. Tuorilan juhlayö oli äkkiä muuttunut mitä tuskallisimmaksi arkiaamuksi. Syy oli Jussin, tuon ilkeän tomppelin, jota isäntä oli täällä vuosia holhonnut oman entisen alhaisuutensa muistuttajana ja jonka tylsä hahmo aina oli ollut ikäänkuin näkymättömänä salaisena harana hänen, täysivoimaisen ikämiehen tiellä.
Konanterikin heräsi isännän ja Jussin otteluun.
— Älkääs huoliko, minä taidan olla sen pojan sängyssä, supisi
Konanteri uneliaan hyvänsuovasti.
— Konanteri makaa siinä vaan, ei sitä sänkyä nyt tarvita, sanoi isäntä ja työntäen Jussin ulos ovesta jatkoi: — Kas tuota tietä noin, sinne mistä olet tullutkin.
Oli jo selvää aamua, kun Jussi lähestyi Toivolaa, etäistä korpimaan asumusta. Paljastuneet, korkealle jääneet kuusten juuret ulottuivat sylimittaisina poikki pehmeäpohjaisen tien, jolle aurinko jo runkojen välistä lähetteli aikaisia aamusoilujaan. Saatu selkäsauna ei tällä kertaa tuntunut ollenkaan niin katkeralta kuin viime suvena silloin tanssin jälkeen. Hän vain hoki mielessään, Tuorilaa ajatellen: "Kyllä minä sinulle vielä näytän — vielä minä näytän." Semmoinen hokeminen piti mieltä vireessä, vaikkei hänellä ollutkaan mitään selvää aietta, mitä hän Tuorilalle "näyttäisi". Nälkä ja mielenliikutus laimensivat sisua ja pyrkivät heruttamaan kyyneliä seitsemäntoistavuotiaan kiroilevan miehen silmään. Hiukan usvainen korpimaisema paljasteli aikaisena aamuhetkenä joitakin pieniä vivahduksia lapsuuden ajoilta.
Hän oli siinä kehityksensä vaiheessa, että se, joka hänet oli nähnyt lapsena, olisi hänet vielä tässä tuntenut, ja se, joka hänet näki hänen elämänsä viime vuosina, olisi ehkä myös tuntenut hänet tästä aamunäkemästä. Nämä olivat ikäänkuin hänen ensimmäiset selvät askeleensa hyvin kaukana odottavaa kohtaloa kohden.
III
Miehuutta kohden