Jussi ei ollut niin varsin tervetullut vieras Toivolaan. Aamu oli siksi aikainen, että siellä vielä maattiin, ja kun Tuorilan Jussi ensin tunnettiin, niin luultiin että on jokin hätä. Jussi sai moneen kertaan vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. "No mitä sinä sitten tulit?" — "Muuten vaan", vastasi Jussi nolosti hymyillen eikä osannut sen enempää. Miina oli vetänyt hameen yllensä ja pyrki jo kiusaantumaan. Kustaa oli ollut ehtoolla Tuorilassa päin — Miina silmäsi epäilevästi sänkyyn, jossa poika nukkui aamu-unisessa asennossa. — Mitähän te kyörtit taas olette tehneet? sanoi Miina. Toivola oli Tuorilan maalla; oli vähän arkaa talon vuoksi.
Asumuksen mies, vanhan ja heikon näköinen äijän kessu, katseli vain sängystään eikä nähtävästi aikonutkaan tähän asiaan muulla tavoin puuttua. Miina jatkoi ällistelyään, Jussi kiemurteli ja hymyili, mutta ei saanut sen paremmin selitetyksi. Häntä ärsytti Miinan terhakka hämmästys; miksei hän saanut olla niinkuin kotonaan? Sitenhän tästä paraiten olisi päästy. Vihdoin Miina sanoi:
— Oikase nyt tuohon äijän viereen, tulet mistä hyvänsä; — ja rupesi itse pukeutumaan.
Jussi riisui saappaansa ja takkinsa ja meni sijalle, jolta Miina äsken oli noussut. Siinä hän nyt makasi tuon puhumattoman äijän vieressä tässä tuparähjässä, jossa hän vain joskus oli poikennut jotain sanaa tuoden, niinkuin ylempää, Tuorilasta käsin. Valvotun yön ja monien voimakkaitten elämysten jälkeen oli hänen tajunnassaan omituisen vieras vire, äkkiä muodostunut pakollinen suhde tähän asumukseen tuntui vastenmieliseltä, melkein — niin, melkein kadutti. Juuri unen tullessa väreili mielessä kotoinen Nikkilä ihan elävänä ja entisellään. Raukeat aivot loivat tuon harhakuvan omaksi levokseen ja vapauttaakseen hetkiseksi tiedottomasti kamppailevan sielun viime aikojen ja viime vuosien pakkosuhteista, joissa se oli katkeamatta ollut siitä asti, kun kelkkakuormaa tehtiin Nikkilän pirtin edessä eräänä aamuna suurena kuolontalvena. Niin kauan siitä oli aikaa. Jussi nukkuu, syvempää unta kuin seitsemään vuoteen. Hetken päästä hän ei enää "näe" mitään unia, mutta hyvin syvällä uni-tajunnankin alapuolella liikkuvat haikeat virrat nykyisyydestä silloisuuteen. Niinkuin syvin olemus etenisi selkä edellä tulevaisuutta kohden.
Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin, vieraisiin aikoihin; on niinkuin olisi Jussin elämä saanut jo edes tähän päättyä… Hän nukkuu yhtä mittaa iltaan asti. Kun hän hiljalleen heräili, huomasi hän ensin olevansa puolipukeissaan ja sitten, että hänen ympärillään vallitsi omituinen luonnoton olo; ei ollut aamu. Asumuksen salaperäinen äijä istui muuripenkillä ja Miina hääräsi ja puhui jotakin pitkää juttua. Pojat, nuorempi Kustaa ja vanhempi Iisakki söivät, olivat nähtävästi juuri palanneet jostain. Heti tunsi Jussi taas oudon suhteensa tämän asumuksen väkeen ja oloon: että hänen näinkin pientä oloa oli katseltava alhaalta päin. Hän oli herännyt niin hiljaa, ettei sitä oltu huomattu, ja niin hän vaistomaisesti teki uneliaan liikkeen ja oli nukkuvinaan takaisin. Miina puheli väelleen hyvin luottavaisella äänellä:
"… Siellä se nyt on meillä — minä sanoin — mutta minä tulin ottaan asioista selvän — minä meinasin — etten minä rupee sillä lailla hyysään kenenkään renkiä minä sanoin —"
— No mitä Tuorilan äijä sanoi? kysyi Iisakki pää piimätuopissa.
— Ei se muuta kun meinasi vaan, ettei hän pidä väliä, missä semmoinen iileskotti on, mutta minä sanoin, että ette suinkaan nyt omaa sukulaistanne sillä lailla aja maantielle, ettei muuta ole kuin yhdet rääsyt päällä — minä sanoin — kai sillä nyt jotakin muitakin vaaterenkaleita on, jos hän niinkun työtäkin sais — minä sanoin — enkä minäkään sitä vallan ilman rupee pitään — minä sanoin — ei se nyt ainakaan tänäpänä meiltäkään lähde, niin että kyllä minä vien jos on jotakin — minä meinasin…
Tämä papatus viihdytti Jussia, kun hän huomasi, että Miina oli käynyt Tuorilassa; se jännityshän oli nyt poissa. Olipa Miina tuonut hänen vaatteitaankin. Mutta siitä mutterien kiertämisestä ei Miina puhunut mitään. Kustaa vain söi.
Iisakki kysyi: