— Eikö tuo yhtään rahaa antanut?
Jussi piti silmänsä kiinni, mutta hän tunsi, kuinka Miina ensin silmäsi sänkyyn päin ja sitten vastasi hiukan muuttuneella äänellä:
— No minä sanoin isännälle sitten, että kai sille nyt sentään on sopivaa joku penni rahaakin antaa. Isäntä meinasi siihen, että saa Jussi itte tulla palkoillensa, mutta minä sanoin siihen, että se on siltä pojalta tulematta — minä sanoin — ja emäntä meni sitte ja toi tän kakskymmentä markkaa, muttei sitä tartte sille —
Miina huitasi päällänsä sänkyyn päin ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas entisellä äänellään:
— Mutta eikö sekin ole, että mennä ja aukoa kymmenistä rattaista kaikki mutterit — mikä pitää mieleenkin tuoman — kun mies on muuten niinkun nukkuneen rukous, ettei luulisi semmosta huomaavankaan. Olitko sinä poika siellä eilen ehtoolla? Jona päivänä sinä vaan semmosiin rupeet, niin —
— En minä ole kenenkään muttereita aukonut, vastasi Kustaa töykeällä äänellä.
Jussi rupesi nyt teeskentelemään heräämistä, kiskoitteli, ähisi ja massutti suutaan. Miina katseli sänkyyn päin kasvoilla ilme, joka ei ollenkaan sopinut hänen äskeiseen puheeseensa.
— Ähä, jopa mutterimestarikin huomaa päivän.
Miinan äskeiset puheet, jotka Jussi oli päässyt kuulemaan, olivat omansa jatkamaan sitä vierauden tunnetta, jota hän tätä väkeä kohtaan tunsi. Tuorilassa vietetyt seitsemän vuotta olivat kaikesta huolimatta jättäneet häneen jälkensä. Nämä olivat köyhiä, hiukan kavalia ihmisiä. Kustaatakin Jussi nyt vieroi, ja näytti siltä kuin ei Kustaakaan olisi Jussista tänne välittänyt. Kun osaisi täältä jonnekin lähteä. — Mutta Miinalla on Tuorilan antama kaksikymmentä markkaa.
Jussille annettiin kahvia ja sitten hän sai yksinänsä syödä ehtoollista. Hän oli ollut syömättä toista vuorokautta, mutta sittenkin tahtoivat palat takellella kurkussa. Makuusija tehtiin nyt penkille sivuakkunan alle. Se oli kova ja kapea, ei sopinut nytkään riisuutua. Kokopäiväisestä makaamisesta oli hän kumminkin niin raukea, että heti nukkui uudelleen. Mutta kun hän sitten yöllä putosi penkiltä lattialle, sai hän valvoa pitkät ajat, katsella syys-yön himmeätä taivasta ja kuunnella toisten hengitystä, jossa siinäkin oli vieras, kyllästyttävä sävy. Niinä valvomishetkinä oli kumminkin helppo nyt vasta luoda itselleen selvä käsitys siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut.