Toivola oli yksinäinen asumus sen laajan metsäkappaleen keskellä, jonka Tuorila nyt oli niin edullisesti myynyt. Jo ennen joulua oli hakkuun määrä alkaa. Toivolassa odotettiin hartaasti sitä alkua siitä koituvan ansion ja myös elämän vilkastumisen vuoksi. Miinaa vain salaa harmitti se, että hän oli liian vanha — olisipa hän niin-ja-niin paljon nuorempi… Mutta kyllä hän nytkin tulee mutkansa muistamaan.
Jussin sallittiin edelleen oleilla asumuksessa. Pihan piirissä oli tekeillä uusi pirtti, siinä oli jo vesikatto ja muuri, ikkunat ja permannot puuttuivat. Nyt syksyllä oli Iisakki ryhtynyt hiljaisiin toimiin pirtin valmistamiseksi ja siinä sai Jussikin olla apuna. Sulavapuheinen Miina antoi hänen kumminkin ymmärtää, etteivät semmoiset näpertelyt mitenkään riittäneet hänen ylläpidostaan, mutta koska tässä nyt on piakkoin toiveita paremmistakin työmaista, niin antoi hän Jussille etukäteen. Saisi sitten ensimmäisistä palkoistaan hyvittää tätäkin aikaa. Jussi kuunteli puheita ja ikävöi, makasi yönsä penkillä ja ikävöi.
Tuomiosunnuntaina kirkonajan jälkeen sitten tapahtui jyrkkä muutos Toivolan elämässä. Parin tunnin aikana saapui asumukseen lähemmä viisikymmentä miestä eväineen, sahoineen, kirveineen. Pihalta kuului äänekästä melua, kun toistakymmentä hevosta hyvin varustettuine kuormineen piti saada väliaikaisesti sijoitetuksi asumuksen nurkkiin. Jossain heitettiin joitakin tiellä olevia kamppeita loitommaksi, outoa murretta kuului. Sisään astui lyhyt ja tuores tukkipäällikkö, joka jo ovissa huusi niin lujasti, että ikihiljainen Toivolan äijäkin hätkähti ja höpähti jonkun kuulumattoman sanan.
— No onkos se mamman kahvipannu kuumana, täältä tulloo vieraita?
— En minä ainakaan tiedä täksi päiväksi vieraita käskeneeni, tokaisee Miina siihen tapaan kuin hän todellakin olisi kahtakymmentä vuotta nuorempi.
— Käskemättä ne parhaat vieraat aina tullookin.
Ennen iltaa oli Toivolasta tyystin hävinnyt asumuksen oma henki. Vaikka Miina olikin heti ensi hetkistä asettunut miehiin nähden omituisen nyreälle kannalle, niin ei se mitään merkinnyt. Miina hukkui joukkoon ja hänen puhetulvansa, joka tavallisissa oloissa aina virtasi ylinnä, kuivui nyt melkein kuulumattomiin. Nämä eivät ottaneet selkoa mistään vakiintuneista tavoista. Tuntui oudolta kuulla, kuinka joku äänekkäästi ja eloisasti huusi jotain asumuksen "papalle", tuolle hiljaiselle kyhkylälle, jota ei tavallisesti kukaan koskaan puhutellut. Kun Miina ehtoolla epäilevästi pälyili nurkkiaan, sanottiin hänelle suoraan, että tässä joukossa ei kellään ole tuumankaan mittaisia kynsiä, pitemmistä puhumattakaan, ja jos ne jollekin kasvavat, niin ne pian leikataan, oli hän kuka hyvänsä.
Ensimmäinen yö oli vaikea; sekä pirtti että sauna olivat pakaten täynnä.
— Onhan tässä vähän ahdasta, sanoi päällikkö oikaistessaan oljille, mutta onpa hyvä pirtti tekopuolissa.
Aamulla ensi töiksi nähtiinkin ihmeitä. Koko miehistö pantiin valmistamaan uutta pirttiä. Joku tiesi, että vanhat kirkonlasit olivat korjauksen jälkeen myytävinä, ja niin päällikkö — jonka nimi muuten kuului olevan Keinonen — lähti siitä paikasta niitä noutamaan ja ennen iltaa lämpisi Toivolan uusi pirtti ensi kertaa ja seuraavan yön makasi suurin osa miehistä siellä.