Maanantaiaamuna lähdettiin miehissä katselemaan, "mimmoisia mäntyjä se Tuorilan pappa oli Ruusenlöövin papalle kasvattanut". Pirtissä oli Miina äkäisesti tiuskannut Jussille päällikön kuullen:
— No etkö sinä meinaa työhön pyrkiä, vai luuletko että sinua kumarrellaan — kun on jo viikkokausia tässä toistaisen päälle ruokittu.
— Puun juurelle vaan, kuka kävelemään pääsee, sanoi siihen päällikkö lyöden kintaitaan yhteen. Pihassa mennessä kysyi hän Jussilta:
— Mikäs sen nuoren miehen nimi onkaan?
Jussi ei ensin älynnyt ketä nuorta miestä päällikkö tarkoitti ja vastasi ensin: "Jaa minkä?" Päällikkö kävi häntä käsivarresta ja sanoi: "Ei kun hänen nimensä." Tämä oli kiusallisen juhlallista: nuori mies, hän — ja täytyi vielä nimensä sanoa, oikein ääneen.
— Entäs liikanimi?
Siinä oli uusi pulma. Jussi ei ollut koskaan tarvinnut mitään liikanimeä eikä ollut ihan varma, merkitsikö se hänen toista ristinimeään.
— Mikä on kodin nimi? kysyi päällikkö.
Jussi katsahti ympärilleen ja sanoi: "Toivola."
Näin tuli entisestä Nikkilän, sittemmin Tuorilan Jussista Johan Toivola. Sennimisenä hän kävi ensimmäisen raha-ansionsa ensimmäistä jännittävää päivää alkamaan. Monta hankaluutta ilmestyi. Jussilla ei ollut kintaita, ne täytyi ottaa palkkaa vastaan päällikön varastosta. Ei ollut petkeltä eikä kirvestäkään. Ensimmäinen päivä oli pitkä; tuli monesti mieleen, ettei hänellä ole sen parempaa kotia kuin Toivola.