Jussi meni pihamaalle, hypisteli kasvun alussa olevaa partaansa ja kuunteli hevosten hörähdyksiä ja miesten puheen juminaa. Ensi kerran eläissään hänellä oli omaa rahaa taskussaan; ne olivat riepuun käärittyinä ja hän piteli niitä tavan takaa. Siinä yksin seisoessaan hän tunsi suuren työmaan koko valtavuuden. Tukkimetsä — se käsite jatkuu jonnekin ylhäälle päin, siellä on suuria ja yhä suurempia herroja; siellä on rahaa, niin paljon rahaa, ettei se lopu koskaan. Peloittaa olla sen kanssa näin tekemisissä, melkein ahdistaa. Raha on outoa, se ikäänkuin vaatii häneltä jotain.
Hän menee Temppeliin, jossa hänen nyt ensi yö on maattava. Siellä käy korttipeli ja iloinen rähinä. Huomenna on sunnuntai ja silloin lähdetään taas miehissä kirkkoon. Edessä oleva lepopäivä tekee miehet leppeän hyväntahtoisiksi ja raukean leikillisiksi. Monilta paikkakunnilta saapuneet miehet kertovat kummitusjuttuja ja susiseikkailuja. Puhelu veltostuu vähitellen, kunnes muuan Jämijärven äijä alkaa jokailtaisen vale-epistolansa, jota toiset puolirivoilla sukkeluuksilla ikäänkuin tuuppivat eteenpäin. Joku muistaa siinä Jussinkin jupakan ja vähän aikaa on hän pilailun esineenä. Jussi suhtautuu pilaan kankeasti ja vähän äreästi, mutta kukaan ei sentään viitsi ruveta häntä pahemmin kiusaamaan. Jussi on oikeastaan suurikasvuinen mukula, joka suotta täällä rähjää.
Lopulta miehet painuivat oljille. Joukon yhteismieliala on tänä lauantai-iltana erikoisen hempeä. Äijämiehet ajattelevat itsekseen ansioitaan ja mitä niillä tekevät sitten kun taas kotiin asettuvat, nuoret miehet ajattelevat huomista kirkkomatkaa. Työmaan henki elää romanttista aikaansa.
Jussi ajattelee muuttunutta suhdettaan Toivolan Miinaan ja sitä, ettei hänellä ole kotia. Muistaa myös äitiään semmoisena, kuin se oli silloin kun yhdessä Tuorilaan vaellettiin. Muistaa vielä sen kuolinyön, joka on kuin yksinäinen, kaikista muista ajoista erillinen kohta hänen maailmankuvassaan. Tuleeko vielä kyyneliä silmiin?
Jussi tunsi Keinosta kohtaan ennenaikaista ja liiallista luottamusta. Kun hän ajattelemattomana ja tottumattomana oli kortilla pelannut rahansa toisille miehille ja sitten ihan tosissaan melkein poru suussa rupesi tahtomaan niitä takaisin, niin ei Keinonen enää käyttänytkään arvovaltaansa hänen hyväkseen, vaan yhtyi laskemaan pilaa hänen häviöstään. Semmoista oli maailma; siinä jäi lopultakin aina yksin. Jussi unohti vähitellen ne haaveelliset iltakuvitelmansa, jotka kohdistuivat äitivainaaseen, entiseen Sikomäkeen ja Nikkilän aikoihin. Talvi taittui jo, reenjälki kiilsi ja kaadettu mänty tuoksahti keväälle. Rataskelillä hän oli lähtenyt Tuorilasta, edessä ollut talvi, jonka pituutta ei ajatus silloin ollut edes yrittänyt arvioida, se oli nyt jo poistumassa. Mikä tästä taakse jääneestä ajasta oikeastaan oli ollut sitä pitkäätalvea?
Jäällä lenkitettiin jo lautan puomeja. Viikoista katosi niiden entinen jämeä sävy; uittokausi lähestyi. Tuorila oli jäävä tänne isäntineen, emäntineen ja saatuine rahoineen. Komeista puista oli metsässä jäljellä vain kannot ja latvat, oksat ja kaarnanlastut, aina samassa järjestyksessä, niin että ne maan pintaan muodostivat kevyen kuvan hävinneen puun kohtalosta. Yhä kirkastuvien päivien perästä tuli vihdoin se päivä, jona Toivolan Temppelissä oli talven tapauksista jäljellä vain tunkkainen äänetön ilma. Tunsipa Miinakin sinä kirkkaana päivänä olonsa hiukan surunvoittoiseksi.
Suuri osa kaatomiehistä ryhtyi edelleen uittotöihin, muiden mukana myös Jussi — Johan Toivola. Hän sai aivan vapaasti ja itsenäisesti ostaa uudet saappaat, sai itse ryhtyä hankkimaan ruokansa rantakylien taloista. Yhä lisääntyvä miehuuden tunne täytti mielen. Se oli kyllä arvokas tunne, mutta samalla se ikäänkuin hiukan painosti. Hallussa oleva raha teki levottomaksi; sitä olisi pitänyt aina johonkin käyttää.
Hitaasti eteni laaja lautta pitkin lounaisen vesistön selkiä pyrkien Kokemäenjokea kohden. Ponttoolla palaa tuli kahvipannun alla ja majakan seinällä pelaavat miehet korttia. Hevonen jatkaa iänikuista kiertoaan vorokkikehyksessä, Keinonen rasvaa pieksujaan.
— Kastaja, lähdes reisuun! sanoo Jussille se mies, jonka kanssa hänen on vuoro soutaa maihin eväitä hakemaan. Jonkun kommelluksen vuoksi sai hän kerran nimen Johannes Kastaja ja senjälkeen sanotaan häntä lyhyesti vain Kastajaksi. Ja kun jollekin vastatulleelle kerrotaan juttuja Toivolan terhakasta Miinasta ja hän kysyy kuka se oli, niin sanotaan: — Se oli tuon Kastajan äiti.
Jussi menee maihin, tänään taas uuteen taloon. Kokemus aina laajenee. Miehen ja vaimoihmisen välinen suhde, josta hänen tietonsa sitten Sikomäen aikojen eivät juuri olleet varmistuneet, selviää hänelle tänä uittosuvena perin pohjin. Myös kokee hän ensimmäisen humalansa, tuon ihmiselle ominaisen, polvesta polveen käytetyn olotilan, johon aina sisältyy kaksi niin erilaista puolta.