Elämä on laajaa ja päältä katsoen huoletonta, mutta pohjalla on kumminkin lievä turvattomuuden tunne. Kun tämä loppuu, niin mihin sitten?
* * * * *
Ei Jussi uittokauden loputtuakaan tuuliajolle joutunut. Hän pysyi yhtä mittaa Keinosen miehenä. Nyt oli ostettavissa metsissä jo puut luettava ennen kaupan tekoa, sillä yksi ja toinen talollinen rohkeni jo määrätä metsästään niin huimat hinnat, ettei aina voinut luvata umpimähkään. Jussi pääsi siis metsänlukijaksi ja kun se työ päättyi, niin kohta taas jo alkoi hakkuu; Satakunnan äijien metsiä ohenneltiin. Se murto uuteen aikaan, jota nälkiintynyt kylvömies jo 1868 kauniina kevännä oli unelmoinut, oli nyt parhaillaan käsillä ja — kuten aina tämmöisissä tapauksissa — vallan toisenlaisena kuin unelmissa.
Jussi varttui mieheksi niinä vuosina, joina hän oli "puulaakin" palveluksessa. Hän oli sattumalta joutunut kulkumieheksi, eikä hän koskaan siihen asemaan oikein vakiintunut. Kun ensimmäinen vuosi oli kulunut ja taas oltiin kaatotöissä jonkun metsätorpan vaiheilla, tunsi hän jo tukkimiehen elämän eivätkä seuraavat vuodet enää hänen "kehitykseensä" suuria vaikuttaneet. Hän olisi mielellään ruvennut rengiksi, mutta paikkakunta oli kaikkialla yhtä outoa ja Tuorilan paikkeille hän ei halunnut. Vaikka hän luonteeltaan oli tullut hiukan umpinaiseksi, kaipasi hän kumminkin Toivolan ajoilta asti tätä tuttua piiriä, jossa eivät koskaan kaikki miehet yhtaikaa vaihtuneet. Jos hänen ajatuksensa nyt ehtoisin palasi menneisyyteen, niin se kohdistui aina lopuksi ensimmäisiin Toivolan-aikoihin, kun ei metsätyö vielä ollut alkanut. Sitä hän ajatteli niinkuin jotain vaaran paikkaa, josta tietämättään oli pelastunut. Täytyi ihan itselleen vakuuttaa, ettei hänen enää tarvinnut sinne mennä, ettei todellakaan ollut mitään sellaista unohtunutta seikkaa, joka olisi pakottanut hänet vielä siihen tilaan palaamaan. Ei hän ollut jäänyt sinne mitään velkaa, ei ollut ottanut mitään mukaansa? Ei — ei sieltä voitu hänelle mitään.
Tuorilan-ajat olivat jo niin etäisiä, ettei ajatus niihin enää ollenkaan pystynyt. Talon kuva kyllä joskus saattoi tulla mieleen sattumalta, mutta se ei herättänyt niin minkäänlaista tunnetta. Tuorilan isäntä, emäntä ja lapset olivat hänelle kaikkein etäisimpiä, melkein kuin olemattomia. Se aika ja ne olot: pakarissa seisoskelu ja siisti vuode, ne olivat hänen tajunnastaan pois pyyhkiytyneet. Elämä alkoi siitä, kun hän tuli Toivolaan, ja tämän nykyisen elämän koko sisällys oli siinä, ettei hänen tarvinnut sinne enää palata.
Kunnes tämäkin mielentila kävi harvinaiseksi.
Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen, tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä, jonka seikkailuja — sitten kun kuluva aika on ne kullannut — hän ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin. Lepohetkenään hän totesi kuinka tämäkin lautta taas lipui tämän vesistön selkiä ja mimmoisia taloja oli rantakylissä. Korkeintaan tuli mieleen, missä päin viime suvena tähän aikaan kuljettiin, ja että hän nyt jo täydellisesti osaa tämän tukkityön. Hänen ympärillään on miehiä monenlaisia. Jotkut käyvät yksinään salavihkaa maissa, omilla asioillaan. Jussi ei osaisi lähteä yksinään. Maissa on tyttöjä, mutta ne ovat kaikki ikäänkuin häntä itseään isompia. Ei hän osaa tyttöjä käsitellä muualla kuin omissa kaipauksissaan. Ei hän osaa niistä edes rivoilla niin sujuvasti kuin muut miehet, puhumattakaan siitä, että voisi yöllä yksinään hiipiä niiden luhteihin, niinkuin tiesi toisten tekevän.
Mutta kesät kumminkin kuluvat. Ja silloisissa kesissä oli niin kauniita kohtia, että vaikka Jussi ei ollut erikoisen altis kauneuksille, niin ne kumminkin häneenkin vaikuttivat. Kolminaisuuden sunnuntain ihanana aamuna etenee höyrylaiva — valkee-paatti — kaupungista maaseutua kohden, mukanaan soittokunta, joka täysin äänin puhaltaa vanhaa lapsuudesta tuttua säveltä. Hiljaisena värinänä käy liikutus ja hartaus läpi miesten mielen, yksi ja toinen yrittää hyräillä ihmeellisesti vääristyneitä sanoja, joista ei mitään ymmärrä eikä kaipaakaan ymmärtävänsä:
"… ja asemma rei ja rannalle toi ja tonavasta keisari maljoja joi. … sälöt tuhkaa ja poroa ja kalvalle kii…"
Juhlallinen liikutus on tarttunut kaikkiin. Keinonen sanoo: "Nyt pojat kaikki samaan vormuun, lähtään kirkkoon."