Puulaakin vaatevarasto on kuormastoveneessä. Kaikki miehet saavat yllensä punaisen takin, valkoiset housut, kiiltävän vyön ja lippalakin; sitten veneisiin ja kohden hempeän viheriäistä kirkkorantaa. Vain vanha kivulloinen töllinäijä, hevosmies, jää yksinään lautalle. Laiva on jo ehtinyt saarten taa, kun miesten venekunta on puolimatkassa. Jussikin soutaa yhtä airoa. Hetki on yltäkylläisen sopusointuinen, maat ja metsät ilmaisevat, että niiden hengessä elää kansa onnellisimpia vuosiaan. Tuhanten rantain partahilla loiskuttelevat laineet salaisia sanojaan, joita jossain tämän maan kohdassa kuuntelee suuri lempeä runoilija. Nuo punatakkiset miehet, jotka nyt veneistään nousevat ruohoiselle rannalle, eivät tiedä mikä runoilija on, mutta heidän tiedottomaan tajuntaansa osuvat laineitten sanat lapsellisen helposti. He ovat jo puulaakin miehiä ja osaavat sakeasti rivoilla, mutta hyvin ohut on vielä se kuori, jonka alta löytyy se hempeän puhtoinen väärentämätön sielu, jota suuri runoilija oli ihaillut, milloin oli sattunut heidänlaistensa ohi astelemaan.

Juhlamieli ailahteli Jussissakin, kun hän toisten mukana milloin nousi seisomaan milloin painoi otsansa kirjalautaan. Kirkon korkea tunnelma hellitteli sitä selittämätöntä jännitystä, jonka alaisena hänen jähmeä elämänsä näinä vuosina oli edistynyt ja jota ajatus oli pyrkinyt käsittämään jonkinlaiseksi turvattomuudentunteeksi. Sen mitä vuodet ovat koonneet, voi yksi hetki vapauttaa. Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka olivat saapuneet sinne kotoansa ja joilla kirkosta palattua oli edessänsä oma pihamaa viihtyisänä pyhäiltapäivänä. Noita ihmisiä ja heidän kotiin jääneitä pihamaitaan tuntui lähentelevän kirkon aurinkoisessa ilmassa laajasti aaltoileva veisuu ja Jumalan sana. Itse Keinonenkin tuntui täällä omituisen kutistuneelta ja mahtinsa menettäneeltä. Hänen paras kompansa ei olisi täällä ollut mitään sen helähdyksen rinnalla, joka syntyi kun suntio vaihtoi numeroita mustaan kullattuun tauluunsa ja sitten käänsi sen seurakunnan nähtäväksi. Nämä punaiset takithan olivat Keinosta, ja ainakin Jussi häpesi omaa takkiansa. Oli niinkuin olisi pakotettu puhumaan siihen tapaan kuin Keinonen: "mittee työ…?"

Tähän suuntaan Jussin ajatus kulki koko saarnan ajan. Hän muisti sitä kivulloista töllinäijää, joka oli jäänyt ponttoolle, muisti sen semmoisena kuin se työnsi tilirahojaan nauhaniekkaan massiinsa, paperin ja hopeat sekaisin. Vaikka kirkossa oli niin juhlallista, tuntui se äijä kumminkin Jussille läheisemmältä kuin Keinonen ja nämä muut tukkimiehet. Se kuului noihin, jotka täältä menevät kotiinsa; joilla on virsikirjat ja nenäliinat.

Saarna kesti kauan ja Jussi sai rauhassa kehittää sellaista harhakuvaa, että hänkin täältä menee kotiin kirkkomurkinalle vellin ja perunakeiton ääreen. Ei missään ihmisen mielikuvitus, kankeampikin, niin helposti antaudu kuin suvisessa kirkossa saarnan aikana. Tuntui vastahakoiselta kirkonmenon päätyttyä taas palata veneelle. Sinne kumminkin oli palattava, mutta tästä kirkkomatkasta alkaen sai kuluva kesä Jussin tajunnassa uuden sisällyksen.

Syksyllä vei Keinonen miehensä Jussin synnyinpitäjään, vieläpä lukemaan hänen synnyintalonsa Nikkilän komeata ja koskematonta metsää. Kuinka monissa metsissä Jussi jo olikaan Keinosen kanssa saapastellut, kaukaisen Tuorilan metsistä alkaen. Mutta nyt tapahtui yhtenä aamuna, ettei Keinonen enää noussut. Hänen kuolemaansa ei ollut kukaan nähnyt, siinä oli hiven salaperäisyyttä niinkuin hänen elämässäänkin. Työ oli tällöin jo melkein lopussa, ja kun uusi päällikkö saapui, olivat miehet valmiit lähtemään muualle, sillä hakkuuta ei täällä vielä sopinut aloittaa. Jussi yksin jäi; sanoi jäävänsä talvitöitä odottamaan, mutta itsekin hän aavisti, ettei hän enää tämän perästä tukkitöihin rupea. Se ei ollut mikään täsmällinen suunnitelma, monet pienet seikat sen yhdessä vaikuttivat. Hän oli jo neljänkolmatta vuotias, mutta tunsi miesjoukossa yhä olevansa jonkinlaisessa poikasen asemassa. Se mielentila, jonka hän voimakkaimmin oli kokenut silloin kirkossa saarnan aikana, oli kesän kuluessa usein uudistunut, ja niinkuin siitä johtuen oli hänelle ruvennut karttumaan rahoja säästöön. Kun sitten Keinonen kuoli, oli se Jussille merkki että hänen nyt oli tästä joukosta jäätävä. Jotain merkitsi sekin, että sattui olemaan syntymämaallaan, jossa vielä siellä täällä oli ihmisiä, jotka hän muodolta tunsi, vaikka niistä, samoin kuin maisemistakin, oli tyystin kadonnut se entinen nälkävuotten takainen henki. Ei ollut Ollilan pappaa, ei Penjamia, ei Nikkilän vanhaa pirttiä eikä Sikomäen pirttiä. Mutta jossain oli vanha vaimo, joka kahvipannua hämmentäessään liikutettuna kyseli, mimmoinen loppu Maija-vainaalla oli ollut.

Vierasta täällä oli ja ensin tuntui vielä turvattomammalta kuin puulaakin miehenä; rahojen kuluminenkin täällä ärsytti. Kumminkaan hän ei voinut lähteä toisten mukana. Mikä sitten lieneekin pääsyynä ollut, sillä kolminaisuuspyhän kotihaaveita nämä olot eivät ollenkaan vastanneet.

Entinen Nikkilän pikku Jussi on nyt isona renkinä Pirjolassa, jonkun matkan päässä synnyinkylästään. 80-luku on alussaan.

IV

Elämän helle

Kun maailmaa kiertänyt mies palaa kotiseudulleen, pitää hänen olla vähän niinkuin muita parempi. Hänellä pitää olla hyvät vaatteet, rahaa ja komeahko käytös. Hänen pitää osata tanssia ja nauratella tyttöjä. Jos hän nämä kaikki ehdot täyttää, niin hän menestyy; hän voi päästä voudiksi taloon, saada tyttären vaimokseen, hyvän torpan asuakseen ja miehuutensa loppupäässä ostaa talon, jossa osavasti ponnistellen vihdoin pääsee veloistaan. Niin voi käydä ja on monesti käynyt; eivät olevat olot sitä ollenkaan estä. Mutta kuinka mahdottomalta tuntuukaan semmoinen ajatussarja tämän Juhan yhteydessä — (Jussista on kotiseudullaan tullut Juha).