Hänen entinen kotitalonsa Nikkilä on nyt sen kylän paras talo, tai ainakin Ollilan veroinen. Siellä on nyt uusi komea päärakennus, jossa terhakan emäntänsä kanssa asuu Ollilan pappa-vainaan poika Anttoo. Emäntä on komeata sukua ja kerrotaan, ettei hän suostunut jalallaan astumaan Nikkilän entiseen tunkkaiseen pirttiin. Eikä hänen tarvinnutkaan, sillä siihen aikaan kun Anttoo otti talon haltuunsa, sai rakentajia ruokapalkalla; pohjalaisia kirvesmiehiä tunkeutumalla tunki rakennukselle, sitä vaille, etteivät pääsystä tapelleet. Sillä leipä ei loppunut Ollilan sukukunnasta; Ollilan pappa seisoi tiellä ja, poikansa työmaata katsellen, lausui: "Kyl stää sentän niin kauan kelpaa ko leipää ja rahhaa piisaa." Ennen syksyä oli päärakennus valmis ja karjahuoneet korjatut, vieläpä laaja tonttimaa pellon puolelta ympäröity muhkealla kiviaidalla. Jouluksi tuli emäntä. Ja kun tämän jälkeen muisteli Nikkilän entistä oloa, niin tuntui siltä kuin olisi vanha Penjami väkinensä jostain häpeällisestä syystä täältä karkoitettu, niinkuin hän olisi vääryydellä saanut täällä aikoinaan tepastella. Elämä oli nyt suurta ja puhdasta. Ei ollut yksikään renki nähnyt nykyistä emäntää paitasillaan niinkuin oli nähnyt Maija-vainaan joka ilta. Vanhin poika kävi kirkolla kansakoulua. Penjamin aikainen metsä myytiin nyt vasta ensi kerran. Entisestä resuisesta Nikkilästä oli tullut paikkakunnan väkevimpiä taloja.

Pieniä olivat Juhan maailman-kokemukset tämmöisien asioitten rinnalla.
On itsestään selvää, ettei hänestä muuta tullut kuin Pirjolan renki
Juha. Pirjola oli pieni vanhanaikainen talo; hän oli ainoa renki. Yksi
piika oli.

Pyhäehtoopäivällä Juha kävelee pitkin tietä, kävelee vaistomaisesti Harjakankaalle päin ja katselee näitä uusia oloja. Hänellä on jalassa uudet narisevat saappaat ja taskussa kolmattakymmentä markkaa. Hän muistaa ikänsä ja toteaa sen yhteydessä, että hän on täysi mies. Entinen Nikkilän pikku Jussi täysi mies; niin ne ajat kuluvat. Kun hän taas näkee Nikkilän uudistetun pihamaan, niin hän ajattelee: "Olet sinä muuttunut, mutta olen minäkin muuttunut." Vanha Penjami ei ole kuluneina vuosina tullut hänen mieleensä, mutta nyt se tulee, ja tapahtuu se kumma, että Juha tuntee myötätuntoa isävainaansa muistoa kohtaan. Kun hän astelee tietä Nikkilästä Ollilaan päin, tulee hänen käyntiinsä ja ilmeisiinsä vaistomaisesti Penjami-vainaan valtioiva sävy. Mielessä värähtää pientä uhman tunnetta Nikkilän ja Ollilan nykyisiä isäntiä kohtaan. Semmoisetkin miehet tässä leveilevät ja myyvät metsää, vaikkeivät tiedä tukkitöistä mitään. On tässä nähty metsiä — ja Nikkilän metsän omisti koskemattomana Penjami, Juhan isä. Ja tämä sen nyt myi niinkuin omansa. Juha kävelee niinkuin olisi itse äskettäin myynyt Nikkilän metsän. On sanomaton nautinto, että hänellä on niinkin paljon rahoja taskussa. Miehestä ei näe päältäpäin kuinka paljon sillä on rahaa.

Juha viipyy retkellänsä iltamyöhään ja palaa pienessä humalassa samaa tietä. Ollilan ja Nikkilän välillä hän tavoittelee huudahdusta: "Ollilan nälkäiset!" Hän on Nikkilän Penjamin poika, että sen tiette! Mutta hän ei huuda lujaa; sen kuulee vain hänen oma tajuntansa, jonka viina on ikäänkuin alastomaksi riisunut; se on sieltä sisuksista katselevinaan häntä, kun hän siinä mennessään syvästi ihailee isäänsä Penjamia. Se vain katselee eikä sitä voi karkoittaa. — Penjami omisti kyllä metsät, mutta hän on ne peruuttamattomasti menettänyt. Ehkä se sinua ärsyttää, mutta se on kumminkin tapahtunut vallan laillisesti. Sinä uumoilet semmoista, että sinä olet sen miehen poika, joka omisti talon ja metsät ja että sinä muka — äh — Katso, tämä on eri talo nyt, ei tällä ole mitään tekemistä sinun isäsi kanssa, tämä on Ollilan Anttoon talo; ymmärrätkös? Anttoo on pappavainaan poika ja pappavainaa tuli Kokemäeltä. Sillä lailla se asia on johdettava; niin sinä sen paremmin ymmärrät. Sinä menet nyt Pirjolan pirttiin maata, mutta huomaa! — taskussasi on kolmattakymmentä markkaa. Ajattele siitä eteenpäin. Katso muita ihmisiä, kuinka ne asuvat tätä maailmaa, joka on ympärilläsi.

Tämmöistä puheli juopumuksen takainen tajunta, vaikka ei se mitään sanoja käyttänyt.

Ja Juha meni Pirjolan pirttiin maata tänä pyhäehtoona ja sen jälkeen vielä monena sekä pyhä- että arkiehtoona. Hän oli rauhallinen renkimies, jonka sukujuuren vanhemmat ihmiset vielä hyvin tiesivät; se ikäänkuin hymyili hänen pienistä silmistäänkin, niissä ilmeni selvästi Penjami-vainaa, vaikka luonto tuntuikin olevan enemmän Maija-vainaalta saatu. Muutamia omituisuuksia hänellä oli, mutta ne olivat niin vähäpätöisiä, ettei häntä niiden tähden mainittu. Hänen suhteensa rahaankin oli omituinen. Hän otti isännältä palkkansa hyvin tarkoin ja isäntä piti häntä sen vuoksi tuhlarina. Mutta hän ei nykyään tuhlannut, hän vain tahtoi pitää rahat omassa hallussaan. Se ei ollut säästäväisyyttä, sillä säästäväinen renki antaa palkkansa olla nostamatta niin kauan kuin mahdollista.

Hän oli vuoden Pirjolassa. Palveluskumppanina oli hänellä muuan iäkäs piika, joka sitten vuoden lopulla meni naimisiin. "Se riippuu tontista, kuinka piiat naidaan", sanoi Pirjolan isäntä ja uudisti tämän lauseen vielä kahden vuoden päästä, kun Juha — jälleen Pirjolaan palattuaan — joutui naima-asioihin silloisen piian Riinan kanssa.

* * * * *

Rengin ja piian voimakkaimmat sisälliset elämykset sattuvat aina sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamun välillä. Se on siinä säädyssä kohtalokasta aikaa, siinä on monet vaarat vaanimassa. Hetkellinen vapaudentunne on silloin korkeimmillaan, illan tullen se yhä vahvistuu ja voi yön kuluessa vietellä unohtamaan asiallisen elämän seikat ja suhteet. Monen moni ikuistamaton kohtalo on saanut ratkaisevan käänteen juuri maanantain vastaisena yönä; se yö on ollut petollisen hempeänä alkuna monelle raskaalle elämänvaiheelle: on siitä ruveten jouduttu naimisiin, elämän kovahampaisen "todellisuuden" purtaviksi. Ja sen suden suussa ei enää ole jälkeäkään tuon maanantain vastaisen yön hempeydestä. Siellä on päivätöitä ja hallaöitä, kipeitä lapsia ja veltostuneita ämmiä, joita nähdessä on mahdoton kuvitella, minkä näköisiä ne ovat olleet tyttöinä — onko tuon näköisistä koskaan voinut sitä nimitystä käyttääkään? Siellä on lehmän ja lapsen kuolemia, vuotavia pirttejä ja rästiin jääneitä apupäiviä. Siellä on kaikkea muuta mutta ei sopusoinnun hetkiä; sillä suden suussa ei enää kukaan rakasta lähimmäistään. Nuo pienet hetket pyhäaamuisin mökin pihamaalla paitahihasillaan, ne ovat niin vähäpätöisiä, ettei niitä voi ottaa lukuun. Ei mikään ole, silloinkaan, niin etäistä ja vierasta kuin tuo muuan maanantain vastainen yö, josta kaikki tämä alkoi. On aina surunvoittoista nähdä piian ja rengin vakavin kasvoin ryhtyvän jäljittelemään semmoista, mikä jotakin sisältääkseen vaatii vallan toisenlaisia edellytyksiä.

Juhallahan piti olla jokseenkin selvä kokemus tuon pyhäiltapäivän vapaudentunteen petollisuudesta. Olihan se hänelle muinoin Tuorilassa tuottanut kelpo selkäsaunan isännän pampusta. Mutta kaikkien paheitten yhteisenä ominaisuutena on, että ne ratkaisevalla hetkellä saavat ihmisen tyystin unohtamaan aikaisemmin koetut seuraukset; niin on myös vapaudennauttimispaheen. Eikä Juhan kehityskannalta sopinut vaatiakaan, että hän olisi tuommoisista selkäsaunoista tai maanantaiaamujen väsymyksestä ruvennut onkimaan elämän totuuksia ja niitä ohjeekseen ottamaan. Joka pyhäiltapäivä etenkin suviseen aikaan hän lähti kylälle kuljeskelemaan. Hän kävi tansseissa, vaikkei osannut polkan askeltakaan. Joskus hän myös joutui osalliseksi pieneen ryyppyyn. Näistä ei hänelle koitunut sen kummempia seurauksia. Monta kertaa hän oli läsnä kun tapeltiin, mutta ei koskaan joutunut itse saamisiin. Väkevien suhteenkin hän pysyi hyvin kohtuullisena, sillä jostakin syystä hän arkaili ottaa rahallisesti osaa viinan hankintaan. Se ei ollut säästäväisyyttä, hän muuten vain pelkäsi semmoista osuutta. Mutta kun ei hänestä kenellekään ollut harmia, niin tarjottiin hänelle usein ryyppy muutenkin.