Ei Juhalle pyhäehtoisista retkistään mitään koitunut. Ei ollut koituvinaan. Mutta kohtalo olikin hänen kohdalleen järjestänyt nuo "seuraukset" tavallista ovelammin. Yhdestä semmoisesta retkestä oli kuin olikin aivan ratkaiseva seuraus, joka sitten vuosikymmenien riutuessa johti hänen tähän asti jokseenkin värittömän elämänsä semmoisille tolille, että se siellä omissa uumenissaan valtavasti kuvastaa inhimillisen elämän erästä puolta.

Vaikka Juha täällä yksinäisenä renkinä oli olevinaan hyvinkin viisas ja maailmaa kokenut, niin oli hänellä kumminkin muuan kiusallinen aukko: hänellä ei vieläkään ollut minkäänlaista kokemusta vaimoväestä. Joukossa hän kyllä näytti vallan toista; laski joskus harvakantaan jonkin osavan rivouden ja antoi hyväntahtoisille akoille aihetta sanoa: "Ei Juha ole niin hullu, että se naimisiin menisi." Tämmöisestä lauseesta Juha sanomattomasti nautti ja esiintyi yhä varmemmin semmoisena, kuin olisi maailmassa saanut tarpeensa niistä asioista. Mutta kun hän palasi yksinäiselle vuoteelleen ja kuuli muurin takaa Riinan, piian hengityksen, niin silloin oli toista. Hän ei ollut naiseen koskenut, siinäpä se oli. Ja vaikka Riina oli semmoinen kuin oli, niin olisi Juha antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut sen rohkeuden, että olisi voinut hiipiä yli pirtin Riinan sänkyyn. Yhtenä yönä, kun muurin takana oli hyvin hiljaista, niinkuin Riina olisi valvonut, Juha jo hiipi sinnepäin, ryki ja hiipi, mutta huomasi sitten, ettei Riinaa ollutkaan sängyssään. Juha oikaisi silloin Riinan tyhjään sänkyyn ja viipyi siellä vähän aikaa. Mutta kun Riina palasi kylältä, oli Juha jo omassa sängyssään, nukkuvinaan.

Riina oli kahdenkolmatta ikäinen, hiukan irrallinen ja löyhäluontoinen piika. Hän ei ollut tämän paikan synnynnäisiä; isäntä oli hänet pestannut Kauppalan markkinoilla puolipiloillaan, kun oli tullut itseään tarjoamaan. Hän teki työnsä ilottomasti ja karkasi yökulkuun niin usein kuin sopi. Pirjolan pirttiin eivät yöpojat uskaltaneet tulla, mutta ei heidän Riinan tähden tarvinnutkaan. Paikkakunnan outous ei Riinalle alunkaan tuottanut esteitä. Jo ensimmäisenä pyhäiltana hän pirtissä laulaa ynisi omia piirilaulujaan, hävisi myöhemmin kylälle ja palasi vasta puolen yön jälkeen. Vallan olosuhteiden vuoksi hänestä tuli Juhan salaisten kaipausten esine. Hän ei Juhasta näyttänyt paljon piittaavan; ynisi laulujaan ja kysyessä vastasi jotain yhtäkaikkista. Mutta Juhan mielikuvitus teki työtään.

Se kohtalokas pyhäehtoo tuli sitten heinä- ja leikkuuajan vaihteessa. Juhan elämäntuntu kohosi sinä iltana korkeimmilleen, siihen ikäänkuin kasaantui kaikkea semmoista, mikä sai Juhan alitajunnasta tavantakaa nousemaan sanattoman kysymyksen: minäkö se olen? nyt minä elän täyttä miehuutta? Sinä iltana hän ryyppäsi omaa viinaansa; oli kolmeen mieheen tuotettu yksi kannu. Sitten mentiin juovuksissa tanssiin, eikä sielläkään käynyt huonosti. Kävi niin, että joku mies tarttui Juhaa rinnuksiin ja Juha painoi sen miehen sänkyyn selälleen. Se oli pelkkää leikkiä, mutta Juha oli kuitenkin painanut miehen hartioilleen. Pois lähdettäessä Juha pimeässä porstuassa haparoi tyttöjä, ja kun hän sitten yksinään tulla puhki Pirjolaa kohden, läikkyi hänen mielessään vahva tunne siitä, että hän jo kauan on ollut tasapäinen tämän paikkakunnan muun väen kanssa ja yleensä kaikkien ihmisten kanssa.

Hän tulee hämärään pirttiin ja menee heti rohkeasti katsomaan, joko Riina on kotona. — Ei ole vielä, sanoo tyhjä sänky. Juha kävelee varovasti ikkunan ääreen ja jää siihen seisomaan. Aivot eivät omasta puolestaan tee mitään, ne vain ikäänkuin katselevat mitä eteen tuodaan. Juopumisen sisäinen kuva näyttäytyy, näyttäytyy koko tämän elämisen salainen olemus, mutta niin lyhyinä välkähdyksinä, ettei niistä mitenkään saa kiinni tuommoinen Juha. Ruumiin puolella annattaa hiukan ylön, mutta sielu ei siitä liikahdakaan.

Hämyisellä tiellä tulee Riina seurassaan kaksi miestä. Humalansa takaa
Juha nauttii siitä tiedosta, että nuo miehet eivät tule pirttiin, mutta
Riina tulee. Juha on ikkunan ääressä siihen asti kunnes Riina avaa
oven. Silloin hän lähtee liikehtimään Riinaa kohden.

Ensi kertaa eläissään Johan Penjaminpoika nyt seitsemättäkolmattavuotiaana pitelee vaimoihmistä koko käsivarsillaan. Hän tekee sen juopumuksensa ja tämän illan aikaisempien elämysten turvista; sen tekee tämänkin ruumis omin neuvoin, aivot vain toteavat, mitä tapahtuu. Miehen koko olemus ikäänkuin irtautuu entisyyden kiinteydestä ja nousee ilmaan. Vaimoihminen ei sanottavasti vastustele, hän on yhtäkaikkisen laiskahko. Lopulta hän sanoo: "Mikä vanhan jäärän nyt niin on virkistänyt?" Niissä sanoissa on Juhalle autuus. Ne antavat pohjaa hänen olemukselleen, kun se nyt liehuu ilmassa.

Mutta kun hän myöhemmin makaa omassa sängyssään, on humala täysin haihtunut. Hän kokee yhden suurimmista pettymyksistä, mitä miehinen ihminen, parempikin, täällä maanpäällä saa kokea. Hän on raukean tyhjyyden vallassa, mutta siitä huolimatta näyttää elämällä ja maailmalla olevan aivan uudet kasvot katsellessaan häntä siihen makuulle. Yksi lyhyt tapaus on taas ikäänkuin kahmaissut noiden kuluneiden renkivuosien lukemattomat pikku seikat ja tapaukset yhdeksi kokonaisuudeksi; mies on elämänsä kiipeilyssä joutunut uudelle astimelle, ei voi sanoa ylemmäksikö vai alemmaksi. Ennenkuin uni tulee, kuvittelee hän jo ehkä itseään tulevana töllinäijänä. Nekin kuvittelut voivat vielä tällä asteella olla varsin viehättäviä.

Oli tärkeä sattuma, että Juhan lähentelyt olivat piialle, Riinalle, niin otollisia. Elämässä muodostuu joskus niin hivelevän sopusointuisia sattumia. Riina oli aivan yksinäinen olento tämän taivaan alla ja epäili sen lisäksi olevansa raskaana miehestä, jota hän ei missään tapauksessa tulisi omaksensa saamaan. Sillä vaikka joskus onkin sattunut, että talon perillinen on nainut piian, niin ymmärsi Riina, ettei hän ole niitä piikoja, joista emäntiä tehdään, eikä missään tapauksessa nyt enää, kun näin on käynyt. Juhaa kohtaan oli hänen suhteensa näihin asti ollut täysin puolueeton; tässä ei siis esiintynyt mitään sielullisia vastahakoisuuksia, joiden tämmöisessä tapauksessa joskus sanotaan tehneen naisesta marttyyrin. Riina kävi edelleenkin tansseissa, mutta pysyi ehdottoman uskollisena Juhallensa. Lievä julkeuden vivahdus oli tullut hänen olemukseensa, ikäänkuin siltä varalta, että ihmiset alkaisivat nähdä hänestä vaivaa.

Sattuneen tapauksen jälkeen oli Juhalle naimisiinmeno sellainen selviö, jossa ei ollut hituistakaan enempää arvelemista. Hänen koko sisäinen ja osaksi ulkonainenkin elämänsä järjestyi siitä hetkestä alkaen sille perustalle. Mieluisa tuskastuminen vallitsi hänen ajatustaan, kun hän kiinteästi suunnitteli ja arvioi tulevaisuutta. Hänen tästä puolin joka-iltaiset käyntinsä Riinan luona muurin toisella puolella olivat vain pientä sivuasiaa, jota siinä tärkeämmän ohessa myös oli hoidettava. Riina ei ollut hänelle mitään muuta kuin se vaimoihminen, jonka kanssa hänen oli mentävä yhteen. Hän ei tiennyt Riinan suvusta eikä synnystä niin mitään (vasta seuraavana suvena, kun he jo olivat naimisissa, ilmestyi muuan akka, joka oli kuin vanha rastas ja jonka Juha ymmärsi Riinan äidiksi) — eivätkä he yhdessä maatessaan milloinkaan puhelleet naimisiin menosta. Mitäpä siinä oli puhumista. Juha oli jotenkin hajamielinen ja Riina oli yhtäkaikkinen, eikä mitään järkyttäviä kohtauksia sattunut. Juha teki työnsä tavallista tunnollisemmin. Isäntä, jolla oli hyvä vainu, pääsi pian asiasta selville, ja kun hän oli ihmistuntija ja lautamies, ei hän hätäillyt. Kumminkin johti hän niin, että asia tuli Juhan kanssa puheeksi, ja kun se kerran puheeksi tuli, niin puhuttiin se loppuun asti. Isäntä sai selville Juhan rahavarat ja suunnitelmat: Juha olisi halunnut torpan paikkaa Pirjolan maalta. Isäntä katseli rauhallisena toisaalle, niinkuin olisi jäänyt asiaa miettimään. Ei hän sitä kumminkaan hetkeäkään miettinyt. Hän näki edessään Juhan, Riinan ja rahat, nuo kolme seikkaa, jotka nyt lapsekkaasti kuvastelivat yhdessä muodostavansa muka hyvinkin lupaavan elämänperusteen, mutta joiden kestämättömyyden tuo iäkäs isäntämies pettymättömästi vaistosi. Hän tunsi hyväntahtoisuutta, sääliä ja vastenmielisyyttä tätä asiaa kohtaan, mutta minkäänlaisiin tekemisiin hän ei voinut antautua. Hän ei siis antanut Juhan torppatoiveisiin mitään selvää vastausta, mutta itse naimisasialle hän osoitti sitä suurempaa myötätuntoa ja harrastusta. Hän soi Juhalle muutamia isällisen miehekkäitä kehoituksia, eikä Juha suinkaan tästä keskustelusta masentunut vaan päinvastoin yhä kohosi. Pirjolan vanha isäntä pysyi Juhan koko eliniän hänen myötätuntoisessa muistissaan. Joskus myöhemminkin, isännän jo ollessa vaarina, Juha vaikeina aikoinaan häntä lähestyi ja sai aina osakseen niin ylivoimaista hyväntahtoisuutta, että itse asia useimmiten jäi vallan puhumatta. Juhan elämä oli pelkkää nousua koko sen ajan, minkä hän viipyi Pirjolassa — häihin asti, jotka isäntä yksin kustansi.