Torppa oli kaukana salolla talon metsäkappaleen keskellä. Se oli pitkät ajat ollut autiona ja niin perusteellisesti rappeutunut, ettei tavallisessa puheessa enää muistettu sen oikeata nimeä. Sitä sanottiin kyllä Kräpsäläksi, mutta kuulihan sen outokin, ettei semmoinen voinut olla oikea nimi. Hävinneet asukkaat olivat olleet hiukan sekaista väkeä ja hankkineet itselleen haukkumanimen. Juhan ja Riinan sinne muutettua ruvettiin asumusta Juhan liiannimen mukaan sanomaan Toivolaksi. Ainoastaan talon isäntä, kiusatessaan Juhaa myöhästymisestä tai muusta semmoisesta, puhutteli häntäkin vielä Kräpsälän isännäksi.
Nuori pari muutti uuteen omaan kotiinsa pyhäinpäiväviikolla. Sää ja keli olivat omansa vapauttamaan Juhan turhista haaveista; Juha sai nähdä tulevan "taksvärkki"-tiensä sen luonteenomaisimmassa kunnossa. Pyörät vajosivat toisin paikoin kappoihin asti, ja hevonen ponnisti kaula pitkällä ja tuskastunein ilmein niinkuin olisi pelännyt maan päältä häviävänsä. Pariskunnan kaikki irtain omaisuus oli elorattailla. Siinä oli Juhan kaappi — hänen Tuorilan aikainen unelmansa — ja Riinan pohjalaismallinen kirstu koreine kukkasineen. Oli siinä sänky, jonka kehä oli maannut kymmenen vuotta Pirjolan pirtin alla, mutta pohjalaudat sen sijaan olivat uutuuden valkoiset. Se oli tullut maksamaan yhden hopeaisen markan ja oli samaan kauppaan saatu vielä yksi lyhde olkiakin. Oli siinä jonkinlainen saavi, ämpäri ja kiulukin, oli malminen jalkapannu, kivivati ja neljä lusikkaa; kalustossa oli siis jotakin yli tarpeenkin. Kaikki tämä oli lievän kiihtymyksen vallassa haettu ja hankittu. Oli mukana kaikkia niitä raaka-aineitakin, joita aloittelevat tölliläiset ruokapöytäänsä tarvitsevat: oli viisi naulaa silakoita, leiviskä leipää, kaksi nelikkoa perunoita ja kaksi naulaa suolaa. Ne oli kaikki rahalla ostettu ja jäljellä oli vielä niin paljon, että varmasti tiesi selkiävänsä kyytimiehen palkasta. Alku oli siis verraten lupaava, sillä monen moneen asumukseen on Suomen maassa menty paljon heikommilla edellytyksillä ja on vallan hyvin menestytty.
Eikä tältä parilta näyttänyt puuttuvan sitä sisäistä vireyttäkään, joka tämmöisessä yrityksessä on pääasia. Äänestä soinnahti hillittävä uho, kun he katkaisematta pitivät yllä puhelua kyytimiehen kanssa. Etenkin Riina tyhjensi kaikki piikuuden aikaiset sutkauksensa, kun hän mukana ponnistellen hyppi pahimpien kuilujen yli, niin että hänen korkea kumpunsa arveluttavasti heilahteli. Jo vihdoinkin näkyi matkan määrä, harmaa malkakattoinen huoneryhmä alakuloisen salon keskellä. Sitä lähestyttiin ja lähestyttiin, kunnes seisottiin suojattoman oviaukon edessä. Mitäs muuta kuin säppäleet sisälle vaan. Ensimmäinen ajattelemattomuus tuli ilmi: Juha oli kyllä käynyt kokoomassa puita metsään, mutta ei ollut huomannut tuoda sylystäkään "kotiin"; ei hankittu saada kyytimiehelle kahvia. Sattui sentään olemaan vanhaa aidan risua lähettyvillä. Suurella vaivalla saatiin se lopulta pesän suussa syttymään. Vaisu päivä osoitti jo silloin hämyn merkkejä.
Kyytimiehen mentyä humahti heidän tajuntaansa hävinneen asumuksen raaka rauha. Riinaa pyrki jo itkettämään, kun hänen mieleensä tulivat äsken jääneen onnellisen piikuuden ajat. Näin hänen tiensä siis on häntä johtanut! Juha taas liikkui ja katseli ympärilleen, nähden joka askeleella suunnattoman määrän kaikenlaisia puuttuvaisuuksia. Hän hätkähti joka kerta kun hän muisti heidän ruokavaransa. Ne riittivät siihen ja siihen asti — entä sitten? Nyt ei talvisydännä saa työtä talollisiltakaan.
Näin alkoi pariskunnan tölliläiselämä ja saavutti ennen pitkää kaikki luonnolliset pikku piirteensä. Se valtasi heidän ulkonaisen ja sisällisen ihmisensä, se näkyi vaatteista ja siitä kuinka ne riippuivat yllä, se näkyi kasvojen vakinaisista ilmeistä, miehen parrasta ja vaimon hiuksista, heidän kummankin ruumiinsa ryhdistä. Jo ennen joulua oli Riina Juhan poissa ollessa käynyt kylässä vaihtamassa leipiä kahviin. Ainoakaan päivä ei mennyt ilman sananväännettä, joskus riideltiin; se oli niinsanottua elämän sisällystä, joka kullekin päivälle antoi pienen erilaisuuden, mutta ennen kaikkea vahvan ja jämeän yhtäläisyyden. Joskus kävi Juha kylän taloissa töissä, ja kun hän sieltä palasi, taskussaan päiväpalkka kuusikymmentä penniä, oli hän erityisen ärtyisä. Hän oli syönyt talossa ehtoollista, eikä hänen siis enää sopinut syödä kotona, vaikka nälkä olikin. Kahvia hän joi ja siinä ohessa näräili Riinan laiminlyönneistä. Riinalla oli hänen siunattu tilansa hyvänä tukena; sen toten hän nyt alussa antautui veteläksi, ja siitä jäi tämä ominaisuus häneen pysyvästi. Sillä kun lapsi oli syntynyt, niin oli siinä hoitamista, ja kun se hiukan varttui, niin oli toinen tulossa ja äidillä sama oikeus vetelyyteen ja laiminlyönteihin.
Ensi aikoina näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja kuvittelevat nousevansa. Tukkiliike, joka on niin paljon siunausta Suomenmaan kaikille säädyille tuottanut, tuli vielä kerran Toivolan Juhankin avuksi. Noin neljän virstan päässä oli tänä talvena hakkuupaikka ja siellä kävi Juha yhtä mittaa kolmatta kuukautta. Siellä hän oli silloinkin kun Riina ypöyksin synnytti maailmaan ensimmäisen lapsensa, pojan, jonka nimeksi sittemmin pantiin Kalle Johannes.
Sinä ehtoona kotiin tullessaan Juha säikähti niin, ettei hän tullut ajatelleeksi pojan luonnottoman aikaista syntymistä. Nähtyään ettei mitään hätää ollut, toipui hän kyllä säikähdyksestä, mutta jäljelle jäi omituinen autiuden tunne, jonka syytä hän ei ymmärtänyt. Oli niinkuin jokin näkymätön seikka olisi seisahtunut hänen eteensä ja kysynyt: "Kuka sinä olet?" — Nyt on minulla jo lapsikin ruokittavanani. — Taas valtasi Juhan ankara hetkellinen ahdistus. Taas hän muisti rahaa — jota hänellä nytkin oli jonkin verran olevinaan, mutta joka ei kumminkaan mihinkään riittäisi.
Matala talvipäivä muuttui ensin väihkyväksi hämyksi ja sitten yöksi. Toivolan pirtissä makasi kolme olentoa, jotka tänä yönä tiedottomasti vieroivat toisiaan. Lapsikaan ei tahtonut oppia imemään; se itki tavan takaa.
Kuitenkin oli tuo helmikuun ilta vain semmoinen yksinäinen elämänkohta, kun kehittymätönkin sielu syvyydessään liikahtaa. Elämä piti päätöksensä ja antoi Toivolan pariskunnan tehdä nousua. Tästä noususta saapui sanomia myös Yrjölän vanhan äijän korviin, vaikka Juha olikin vain kartellen hänelle oloistaan viittaillut. Isäntä tiesi jo että Toivolassa on lehmä, ei tosin oma vaan ruokkolehmä. Hevonen, pääsiäismarkkinoilta tuotu kama, sen sijaan oli oma. Lehmälle oli isäntä itse myöntänyt laidunluvankin viittätoista apupäivää vastaan, mutta hevosen laitumen oli Juha ilmoittanut vuokranneensa muualta. Nämä tiedot herättivät kumminkin isännässä epäluulonsekaisia ajatuksia, ja kun kesä oli ehtinyt kauneimpaan kukkaansa, nähtiin hänen lähtevän talostansa korpea kohden. Huonon rintansa uhallakin hän päätti itse käydä tarkastamassa uuden torpparinsa toimia.
Isäntä ei mennyt suoraan asumukseen, vaan kääntyi vähän ennen veräjää vasemmalle ja tuli pellon reunalle vasta etäämmällä semmoisesta metsän kohdasta, josta ei häntä ollut helppo huomata. — Hei pirkele, pääsi tuolta vanhalta läähättävältä mieheltä varsin nuorekkaasti, kun hän näki uuden torpparinsa aivoitukset. — Vai sillä lailla täällä maailmaa asutaan, niinkuin laivan perää! Hänen mielialansa ei ollut pelkkää suuttumusta, siinä oli jotain muutakin, joka omituisesti ravisti vanhaa sielua. Niinkuin olisi Juha jo ollut salavihkaa pyrkimässä hänen kanssaan tasaväkiseksi. — Vai sillä lailla — no katsotaanpas!