Juhalla oli viljelyksessä hyvinkin toista tynnyrinalaa maata, vaikka puhe oli tähän asti ollut korkeintaan viidestätoista kapanalasta. Ohra näytti siinä kasvavan hämmästyttävän hyvin, vaikka maa oli ollut kauan mahona. Mutta Juha oli huomannut vanhalta Kräpsälältä jääneen mädänneen tunkion ja laahannut sen pellolle ja paikoitellen vielä kattanut, nähtävästi hevoslannan sekaisilla pahnoilla. Niinpä niin — mutta kun isäntä katsoi Juhan uutta aitaa, niin ei hän tiennyt pitikö hänen nauraa vaiko kirota. Uusi pintainen aita poikki pellon rajoittamassa viljeltyä peltoa viljelemättömästä! Aidakset, seipäät ja vitsakset parhaasta lähimmästä kuusikosta! Ja aidan takana vanhalla pellolla seisoi rauhallisena hevonen makaavan lehmän vieressä. Vai siinä se oli se muualta vuokrattu hevosenlaidun! Suuttumuksesta virkein mielin alkoi isäntä hitaasti kävellä pihamaata kohden.
Asumuksessa säikähdettiin kauheasti. Juhan silmät olivat kuin harmaat napit ja Riina yritti salavihkaa siivoilla pirttiä vielä kun isäntä jo seisoi pihassa. Isäntä huomasi säikähdyksen ja leppyi sen johdosta melkoisesti. Kumminkin hän piti ankaran saarnan ja antoi Juhan ja Riinan ensin tulla siihen käsitykseen, että nyt on torpasta lähdettävä. Isännällä ei kumminkaan ollut kiirettä ja se oli hyvä merkki. Lopulta istui portaalla ja alkoi leppeämmällä äänellä puhua toiseen suuntaan. Kun Juhalla nyt kerran oli hevonen ja jo lehmänkin alku, niin saattoihan hän ottaa haltuunsa torpan kaikki maat ja tehdä niistä esimerkiksi niin-ja-niin monta hevospäivää, niin-ja-niin monta jalkapäivää ja niin-ja-niin monta apupäivää, tuoden taloon niin-ja-niin paljon marjoja, niin-ja-niin monta kiulua, ämpäriä ja saavia ja Riina kehrätä niin-ja-niin paljon pellavia…
Tästä päivästä, joka jo oli uhannut päättyä surullisesti, tulikin melkein juhlapäivä. Ennen lähtöään tuli isäntä vielä pirttiinkin ja joi siellä kahvia. Isännän lähdettyä vallitsi pirtissä hiljainen, kohonnut tunnelma. Juhasta oli tuleva semmoinen "vahva" torppari, joka saattaa kilpailla heikon talon kanssa.
Juhan ei ollut päähänkään pistänyt ruveta millään lailla arvioimaan isännän tarjousta. Kun oli jo niin pelästynyt sen häätöuhkaa! Ei nyt muuta kuin työhön kiinni vaan ja aita uuteen paikkaan. Oli sekin järkeä, kun se jo siihen tuli taottua. Ei sitä isäntä suotta haukkunut.
Juhasta oli tullut suuri torppari; häntä ruvettiin vähitellen sanomaankin Janneksi.
* * * * *
On suvinen sunnuntai. Janne istuu paitahihasillaan pihamaalla ja haaveilee elämänsä yleistä paranemista. Se oli niinkuin jotain tautia. Hän katseli ulospullistuvaa lahoa pirtin nurkkaa ja ajatus ponnisteli. Hänen täytyi myöntää itselleen se varmuus, ettei hän enää eläissään tule uudessa pirtissä asumaan. Tukka on lähtenyt päästä ja hampaat kuluvat salaisesti. Akka on tuolla pirtissä ja lapsia, ja niitä tulee vielä lisää. Mutta huono on tuo pirtti, eikä kannata esitelläkään, että talon metsästä saisi uuden tehdä. — Ja millä minä sen teettäisin? Siinä olisi joka ainoa sauma vieraalla teetettävä. Se oli Jannen tietoisuuden arimpia kohtia, ettei hän osannut rakennustyötä; semmoinen hiljainen elämän perusonnettomuus.
Mutta jos ajaisi alas tuon vanhan pirttiromelon ja koettaisi siitä koota uuden vähän pienemmän? Sitä ei talokaan voisi panna vastaan, kun ei tarvitsisi metsään kajota. Samalla se olisi niinkuin pientä nousua ja voisi päästä varmempiin väleihin talon kanssa. — Minä ansaitsen talvella paperinajossa … oli se sentään onni etten myynyt hevostani, rahat olisivat menneet ja sitten minun olisi hukka perinyt. Kyllä tästä täytyy ruveta paremmin menemään, ja akkaa täytyy kanssa ruveta vähän opastamaan. Ei se muuta kuin leimehtii mukuloitten kanssa ja kaikki on aina päin seiniä kun kotiin tulee.
Janne lähtee kävelemään hakaan päin. Herännyt toivorikkaus kaipaa nähdäkseen sitä hevosta, jolla tulevana talvena paperia ajetaan. Siinähän se seisoo veräjän lähettyvillä laihana ja yrmeän näköisenä kärpäsiä huiskien. Se vilauttaa ilkeämielisesti silmiään ikäänkuin tahtoisi sanoa, että tässä minä olen, toteuta sinä vaan haaveesi.
Siinä se on hevonen ja tuolla on tölli ja töllissä monihenkinen elämä, joka menee menoaan päivästä päivään, oli asiat sitten hyvin tai huonosti. Sitä menoa ei voi katkaista, ei siitä vapautua. Kun uusi lapsi tulee maailmaan, niin se meno vain laajenee ja hänen, Jannen, on oltava mukana. Ja siihen kuuluu vielä talo ja isäntäkin ja se ettei ole niin kontrahdin lappuakaan. Kokonainen sarja voimia, jotka näennäisesti eripuraisina kumminkin hetki hetkeltä vetävät jotakin jonnekin päin.