Ruis tuleentuu. Sitä olisi oikeastaan pitänyt tänä pyhäehtoona leikata, kun huomenna ja ylihuomenna on oltava talossa, mutta Jannen mielessä on kumma haluttomuus. Eikä se nyt vielä keskiviikkoon mennessä varise; saa sitte alkaa aamusta. Kaikki sopii aina paremmin alkaa aamusta.
Kello on puoli kolme, koillinen taivaanranta punertaa aamua, mutta päivää ei sieltä vielä kuulu tuntikauteen. Toivolan pirtissä makaa akka suu raollaan kuorsaten ja siellä täällä parittain muutamia hänen synnyttämiään lapsia; näkyy paljaita pakaroita ja käsivarsia. Janne yksin on ylhäällä. Hän liikkuu varovaisesti, ettei herättäisi joukkoaan. Hän kirookin vain hiljaa sähisten, kun hän haistaa maitoleiliään. Sitä ei ole pesty sitten viime kerran ja nyt sieltä lemahtaa saastainen ellottava haju. Hän luo uudelleen katseensa nukkuvaan akkaan. Ei taas muistanut ehtoolla käskeä pesemään, ja sanomatta se (akka) ei sitä ikinä muista. Janne hymähtää tuskastuneesti ja lähtee täyttämään leiliä. Ei löydä suppiloa ja ilman ei leiliin voi kaataa. Nyt hän on jo poissa pirtistä ja voi kirota ääneen. Likaisella kahvikupilla hän sitten vaivalloisesti täyttää leilin.
Sitten leipiä konttiin. Vasten tahtoaan Janne nytkin tekee sen havainnon, että leipävarasto on huvennut liian pian: siitä on kävellyt niitä muuallekin kuin suuhun. Kaikkea menee läpi kätten, ei se siitä parane vaikka mimmoista meteliä pitäisi. Siellä se kuorsaa akka mukuloinensa pirtissä ja tässä minä hankin taloon leikkaamaan. Missähän minun sirppini on? ja sekin on tahkoamaton; talossa pitää tahkota. Kun Janne sitten mennessään näkee kaipaamansa suppilon pirtin nurkalla lasten leikkipaikalla, niin on se toki viimeinen kotiharmi tänä aamuna. Hän menee jo aamun kosteata polkua ja nauttii mielessään siitä, ettei kannettava työkalu tällä kertaa ole sen raskaampi. Taakse jäävä nukkuva töllikin saa jo täältä etäältä osakseen melkein myötätuntoisen ajatuksen. Haaveet alkavat; tämä aamuinen taloonmeno tuo aina jonkun hyvän ajatuksen.
Työhön mennään neljältä ja matka kestää tunnin. Mutta nyt pitää hiukan kiiruhtaa kun on sirppi tahkottava. Sattuu kumminkin niin, että isäntä tämmöisenä tärkeänä päivänä soittaa aamukellon jo neljännestä aikaisemmin ja väki on jo menossa kun Janne saapuu. Isäntä seisoo pihassa suu muikeassa hymyssä.
— Aina sen Kräpsälän isännän vaan makaa ämmä paidan liepeen päällä, kun ei pääse aikanansa liikkeelle, sanoo isäntä, yskii ja kääntyy toisaalle. Janne vie eväänsä pirtin portaalle ja kiiruhtaa mukaan; sirppi jää tahkoamatta, mennessä hiukan yrittää kovasimella hieroa.
Epäilemättä oli Suomen torpparilaitoksessa jo siihenkin aikaan yhtä ja toista epäkohtaa. Toivolan Janne ei tosin vielä tuntenut koko epäkohta-sanaa eikä käsitettä; hän vain yritti ja harmitteli. Tänäkin päivänä oli vasta viitisen tuntia leikattu, kun siinä kymmenen korvissa rupesi satamaan ja satoi niin, että isäntä lakkautti leikkuun. "Tulette sitten huomenaamuna jos ilmaa on", sanoi isäntä. Haluttoman näköisinä torpparit ja muut päiväläiset ottivat eväänsä ja lähtivät sateessa talsimaan kukin taholleen kotia kohden, jossa pahantuulisina torailivat ämmiensä ja mukuloittensa kanssa lopun päivää. Ja katso, seuraavana päivänä oli kuin olikin "ilmaa". Taas kuljettiin virstojen mittaiset taipaleet leiliä, konttia ja sirppiä kantaen ja — saatiin leikata vain neljä tuntia, kun jo satoi ja alkoi taas sama vaellus takaisin niljaantuneita teitä pitkin. Työpäivän pituus oli siihen aikaan viisitoista tuntia, joista näin kahtena päivänä vasta yhdeksän oli tullut tehtyä. Loppuviikossa tuli sitten poutia, jolloin torpparien rukiit hiljallensa varisivat, kun äijien oli välttämättä oltava talossa. Sunnuntaina sitten täytyi yrittää. Täytyi vaikka ripilläkäyntikin lykätä syksymmäksi, niin harmillista kuin se täältä pahan tien takaa silloin olikin.
Silloin sen pahan tien todella tuli tuntemaan, kun oli mentävä taloon syyskyntöön. Silloin ei kyllä tarvinnut Jannenkaan nousta ennen kolmea, mutta siinä oli tietämistä kuinka löysi ruskean hevosensa: valkoisen kanssa olisi kyllä kelvannut. Mutta jos ruskea sattui seisomaan niin, ettei kello helähtänyt, niin silloin sitä ei pimeässä erottanut muusta kuin huokauksesta. Sitten oli edessä se paha tie, jossa pyörät painuivat kappojaan myöten. Rattailla oli aura ja kiinteä aisavehje kakkuloineen sekä eväät. Se oli hankala kuorma, joka pahoissa paikoissa pyrki herahtamaan pois.
Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle. Isäntä oli silloin itse pellolla melkein koko päivän; hän oli elämänsä aikana viisastunut torpparien suhteen, sillä jos ei isäntää pellolla ollut, niin tuskin siellä silloin tuppi heilui. Torpparien toten venyttelivät vielä talon omatkin miehet. Isäntä käveli pellolla keppi kädessä, käveli ja yski kosteassa ilmassa. Hän seisoi saralla ja katseli kuinka Toivolan Jussi kiroten ja kiljuen tempoi hevostaan. Mutta hän vainusi, että sen hoputtaminen oli näennäistä ja kun hevonen hänen kohdallaan taas huohottaen ja suupieliään venytellen pysähtyi, niin antoi isäntä sanaa sanomatta sille kelpo läimäyksen kepistään. Ja kyllä se silloin pääsi. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä useammin täytyi isännän heristellä sille keppiään, ja sittenkin se päivän mittaan jäi aikalailla jälelle talon hevosista. Harmillisia olivat torpparien päivätyöt, etenkin hevospäivät, niin isännälle kuin torpparille.
Tuota aikaista aamukaahimista koettivat muutamat torpparit välttää siten, että tulivat vehkeineen taloon jo illalla. Mutta Toivolan Jannea se ei auttanut; hän oli kerran yrittänyt, kun aamulla oli mentävä jo kahdelta pellavasaunaan, mutta ei ollut nukkunut yhtään ja oli jo puoli yhden aikaan noussut ja harmissaan vienyt kelloa puolitoista tuntia eteenpäin ja sitten herättänyt toiset miehet. Luonnonvoimia vastaan ovat näet väkevämmätkin heikkoja ja Jannessa nyt vaikutti semmoinen luonnonvoima, ettei hän saanut unen päästä kiinni muualla kuin kotona Riinan vieressä. Kaikesta yhteiselämän hankaluudesta, kaikista torailuista ja mököttelyistä huolimatta tapahtui näet joka ilta yhä vielä se pieni asia, että Janne laski kätensä Riinan kaulalle. Hän laski sen sinne ja taputteli muutaman kerran hartioihin, pusersi ja taas taputti — niin-niin, se on totta, niin hän teki ja sitten hän vasta nukkui. Eikä enää lähtenyt toista kertaa taloon yöksi, vaan nousi pellavasauna-aamuinakin mieluummin kello yhdeltä, otti raskaan loukun olkapäällensä ja pilkkopimeänä syysyönä ponnisteli tuon kuraisen taipaleen.
Tämmöinen pellavapäivä oli muuten vuoden ankarimpia työpäiviä. Loukutuksessa pyrki aina tulemaan kilpailua ja sitä kesti kello kahdesta päivänsaloon asti; yhdet ryypyt saatiin välillä. Sitten syötiin aamiainen ja mentiin eväitten kanssa metsään rankoja kokoomaan. Siellä oltiin iltapimeään asti.