Siihen tapaan tehtiin työtä noina kansamme onnellisimpina vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys täällä pohjan perilläkin otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa, joka pelkäsi Jumalaa ja vilpittömästi rakasti suurta lempeätä hallitsijaansa.
Toivolan Jannen paperinajosta tuli seuraavana talvena täysi tosi. Siitä sai rahaa, saattoi olla pussissa toistakymmentä markkaa kun tuli kotiin kahden päivän matkalta. Ei se ollut kaikki paperista saatua, siinä oli voirahaa myös. Ja sillä rahalla oli semmoinen ominaisuus, ettei siitä tiennyt, mihin se joutui. Ei osannut sanoa, että olisi juuri entistä paremmin elettykään. Paperinajon varjopuolet sensijaan olivat selvät, vaikkei Toivolan Janne niitä tahtonut huomata. Hevonen laihtui ja laiskiintui, niin että kun oli talossa päivätöissä, saattoi isännän keppi jo läimähtää sen lautasille muulloinkin kuin kyntöpellolla. Sonta sattui kanssa usein jäämään navettaan ja lehmää kuivattiin oljilla, kun ei ehditty hakoja hakata.
Semmoista se oli, mutta kymmenmarkkanen vietteli aina uusille paperimatkoille. Yhä useammin sattui noita aikaisia aamuja, kun Tampereelle hankittiin, ja myöhäisiä iltoja, kun sieltä palattiin. Ehtipä joku jo ristiä Toivolan Paperi-Janneksi, kun hänet hevosineen ainakin pari kertaa viikossa nähtiin Kuuskosken tehtaan paperivarastolla. Ja kun Jannen kotokulmalla jotain tarvittiin, niin sanottiin:
— Pitää mennä Toivolaan; kyllä Janne tuo Tampereelta, kun menee paperia viemään.
Mutta sitten tuli se kohtalokas paperimatka.
Janne oli ostanut kaksi ja puoli litraa viinaa ja se puoli litraa oli hänen omaansa. Oli kylmä, jalkoja ja kasvoja palelsi, hevonen oli hyyrteessä. Puolimatkassa Janne otti ensimmäisen ryypyn ja niin alkoi toteutua sananlasku siitä, kuinka käy jos antaa pikkusormensa. Janne oli kelpo humalassa kun hän saapui kotokulmalle ja poikkesi antamaan toisille viinantuottajille heidän osuuttaan. Kun Jannella jo oli hyvä alku, niin jatkettiin, eikä Jannella ollut kiirettä. Hän viipyi lähimmässä naapurissa liki puoleen yöhön, riiteli vähän ja sopi taas. Mutta riidan aikana oli asumuksen ämmä häntä pistellyt Riinan salaisista leivänmyynneistä. Jannellahan oli niistä kyllä vihiä, mutta kumminkin hän kuohahti, ja kun ei oikein tiennyt, millä olisi tuota pystynokkaista ämmää masentanut, niin keksi ikkunan keskipuusta naapurin taskukellon ja rupesi vaatimaan sitä ostaakseen. Mitäs naapuri sillä väliä piti, kun vain hinnoista sovittiin. Niistä sovittiin ja Janne lähti taskussaan kello ja vähän toista markkaa rahaa. Mutta mielessä meuroi entinen Nikkilän Penjami.
Ähisten hän ajoi pihaan, riisui horjuvan hevosensa ja sitten — sitten meni pirttiin. Siellä maattiin. Janne otti tulen lamppuun ja sanoi hiljaa mutta uhkaavalla äänellä: "Vai tällä lailla täällä maataan." Hän riisuu takkinsa, ei herätä. Hän riisuu liivinsä, lyö sen olan takaa permantoon kiljaisten: "Ylös hulttiomet!" Riina, Kalle ja Hiltu pöykähtävät ylös kuin iskun saaneina ja vähältä pitää, etteivät he saakin, sillä Janne on siepannut pesän edestä makkarahalon ja juoksee huutaen ja kiroten ympäri pirttiä. Akka ja lapset pelastuvat puolipukeissa ovesta pihalle talviseen yöhön. Ei ole ennen tämmöistä tämän perheen keskuudessa tapahtunut.
Janne ähkii yksin pirtissä. Ei hän aivan yksin ole; sängyssä makaa valveillaan liikkumattomana pikku Ville, joka ennen oli kaikkein ketterin. Sen liikkumattomuus on outoa; Janne lähestyy sitä, humala alkaa haihtua. Poika parkaisee, mutta ei nouse. — Loukkasinko minä sinua äsken? Ei vastausta muuta kuin vapiseva katse. Janne on onneton ja neuvoton, hän katselee ympärilleen, näkee lattialla liivinsä ja kellon sirpaleita. Kumartuu katsomaan: hajalla on Topiaan ankkuri. Janne muistaa kaikki ja luhistuu kokoon. Hänhän on äsken palannut Tampereelta paperia viemästä.
Raivo on asettunut ja sijaan tullut tylsä mykkyys. Riina ja lapset hiipivät kangistuneina ja itkien pirttiin. Kalle on erikoisesti peloissaan. Mutta ei isä mitään huomaa, hän istuu ja tuijottaa yhteen kohtaan. Sitten hän alkaa torkahdella; pääsee omin neuvoin sänkyyn, jonne puolipukeissaan nukkuu.
Kylläpä tämä nyt on aikaa. Riinalta pääsee vapiseva, itkunsekainen huokaus. Ei ole Janne vielä päässyt selville, mitä täällä sen poissa ollessa on tapahtunut; muista asioista se raivosi. Riina vetää hameen ylleen, mennäkseen tarkastamaan rekeä ja hevosta. Hän näkee Kallen luihun katseen. Kalle löi eilen Villeä kalikalla selkärankaan, niin että siitä taitaa tulla vaivainen. Vastenmielisen tuskan aalto läikähtää Riinan mielessä: juuri äsken hän selvemmin kuin koskaan näki Kallen muodossa sen isän, sen todellisen isän, piirteitä. Tympeä, jalostumaton katkeruus puristaa Riinaa.