Avoimesta pirtinovesta kuuluu silloin tällöin kipeän Villen heikko uikutus. Riina menee kysymään, ottaisiko se häppää. Muuta ei sille enää osata kuin suun kastinta antaa. Ei sen syömisestä ole enää aikoihin mitään tullut. Lääkkeet loppuivat. Vaikkeivät ne mitään auttaneet, niin tahtoisi niitä kumminkin olevaksi nyt kun loppu lähenee. On niin masentavaa, kun ei edes niitä ole. Ei muuta kuin suun kastinta, jota lapsi aina nöyrästi ottaa.
Mitä kauemmin Juha siinä istuu, sitä useamman uikutuksen ja häpäntarjouksen hän kuulee. Maailmalla oleva Kalle, tämän kivun alkusyy, ei sattumaltakaan tule hänen mieleensä. Eikä hän tällä hetkellä ole vihainen Riinallekaan. Riina on veltto, mutta tämän ristinsä se kantaa nurkumatta.
Tämmöinen pehminnyt murhe luo Juhaan omituisen sopusoinnun tunteen. Päivän uuvuttava ihanuus saa Juhan silmissä saman väreen, ja kun taas tulee mieleen se hevoskysymys, tuntuu se nyt helpommalta. Villen uikutus on niinkuin siunaus sille asialle; niinkuin pyytäisi Villekin hevosta. Niinkuin Ville kärsimyksillänsä sitä juuri ansaitsisi.
Juha nousee, ei hän nyt juuri sillekään asialle aio lähteä, muuten hän vain vetää saappaat jalkaansa ja takin yllensä ja lähtee kävelemään. Kumminkin hän kävelee yhä pitemmälle kylää kohden ja tietää kävelevänsä aina Pirjolaan asti. Siellä hän vasta päättää, puhuuko hän vanhalle isännälle mitään tästä asiasta. Ehkä hän näkee vanhan isännän jossain ulkosalla, niin että voi luontevasti puhua muista asioista, jos ei siitä isosta asiasta viitsisikään.
Ja Pirjolan vaari onkin tupakkimaallansa ja he puhuvat varsin mukavasti muista asioista. Kysyypä vaari leppeällä äänellänsä kuinka poika jaksaa, eikö vielä ole loppunut. Ei ole vielä. — Jaa, kauan sitäkin laps'parkaa koetellaan. Vaari lähtee sisälle päin ja sanoo: — Etkös poikkee tupakille? — En minä nyt taida, pitäisi tästä käydä vähän etäämmällä, vastaa Juha ja nielaisee tyhjän palan.
Ja hän kävelee edelleen päättämättä mitään. Ruumis aistimineen etenee pitkin kaartoilevaa tietä, mutta mieli ei ota osaa siihen etenemiseen. Ja niin hän pyhäisenä ehtoona kävelee sisään semmoisen talon ovista, joka koko paikkakunnalla on hänelle vieraimpia. Hän tulee Harjakankaan Nikkilän uusiin huoneisiin. Ja kun hän kerran on vieraitten ihmisten katon alle tullut, on hänen puhuttava asiansa, muuten häntä luultaisiin hulluksi. Hän puhuu asiansa entiselle Ollilan Anttoolle, joka nyt on keski-ikäinen mies. Eikä asia tunnu Anttoosta ollenkaan vastenmieliseltä. Hänen puheensa on yhtä äänekäs kuin huutaisi hän tallin luo rengille, mitkä valjaat tämän on otettava. Juha puhuu sydämellisimmällä äänellään Villen pitkälliset kivut, lääkkeitten hinnat ja kaikki tyynni. Kaiken lopuksi sanoo Anttoo:
— Ko mää sen suoraan sanon, nin mää tiän sen niin nuukasti, etten mää ikänä sais takasin penniäkkään, ja mää oon semmonen miäs, etten mää heitä rahojani kaevoon.
Hän liikehtii nuorekkaasti pitkin huonetta, hakee jotakin ja poistuu sitten. Juhakin nousee ja lähtee eikä ole vähääkään murtunut. Mutta kyökin kautta ei hän enää rohkene mennä; hän hiipii isolle kuistille, jonka monet pienet lasit ovien käydessä vihaisesti helisevät. Kun on päässyt pihan halki ulos raitille, tuntuu vapaalta ja turvalliselta. — Tulipa hän kulkeneeksi kauas kotoa tänä pyhäehtoona. Ilma jo viilenee ja siinä väreilee hieno puunto pitkän onnellisen päivän jälkeen.
Kylän viljat tekevät terää ja korpeen päästyä tuoksuu mättäinen maa kostealta. Näin vaeltaen ei kurjinkaan ihminen ajattele pelkkiä arkiasioita. Ei ajattele Juhakaan alkavan viikon töitä, ei ajattele enää edes hevosasiaansa. Hänen ympärillään leyhyy tyvenen kesäyön kaihoisa tuntu, johon tiedottomasti sisältyy pieniä muistoja pitkän elämän etäisimmistä kohdista. Luonnoton onnen aavistus pitää häntä valheellisessa vireessään. Kotona pirtissä maataan jo; on Villekin saanut levon risaisella vuoteellaan. Riina hiukan herää, kun Juha oikaisee hänen viereensä, mutta nukkuu heti takaisin; tahtoo tyystin käyttää tämän ajan, kun Villekin nukkuu.
Onnellinen on Suomen suviyö. Kun luonto arkisella puolellaan on vuosikymmenien kuluessa miehen valmiiksi pehmittänyt, lykännyt ja vetänyt häntä myötä- ja vastoinkäymisten harhauttavalla tiellä, vetää se jonain kesäyönä ikämiehen tajunnasta kaikki päivälliset koetuskivensä pois ja antaa tajunnan valua haaveellisen maisemansa kosteaan rauhaan… Nikkilässä käynti oli vain paisuttanut Juhan omituista mielentilaa. Mikään ei olisi mahdottomampaa kuin ruveta nyt kuvittelemaan töitä ja ponnistuksia. Toista tietä nyt on onni tuleva. Ville hengittää sängyssään; ei Juha toivo sen kuolemaa, mutta ei hän suinkaan kuvittele sen paranevankaan; ei se sitä ole… Juha ei saa unta tuntikauteen, ei hän yritäkään. Ajatus löytää lopulta varman suunnan. Hän ei mene enää Pirjolaan eikä Nikkiläänkään, vaan hän lähtee Tuorilaan, sinne Tampereen taakse. Siellähän on sukua. Ei hän ajattele hevosen hintaa eikä mitään täsmällistä, muuten hänen vain on sinne nyt lähdettävä, tänä suvena. Kun ajatus on tämän löydön tehnyt, niin se tyyntyy. Hän nousee sängystä, käväisee paitasillaan rappusilla ja palaa pian takaisin, niinkuin pelkäisi öisen taivaan hävittävän hänen kypsyneen ajatuksensa. Sitten hän nukkuu.