Mutta aamulla hän herää ja todellakin lähtee tuolle pitkälle taipaleelle. Hän selittää Riinalle Tuorilan oloja ja tekee salaperäisiä viittauksia, ettei hän tältä matkalta tyhjänä palaa. Riina mutisee jotain apupäivistä, kipeästä pojasta ja muista semmoisista, mutta sitten hän antautuu yhtäkaikkisesti ja Juha saa lähteä tuolle unissakävijä-retkelleen, josta hän lopullisesti heräsi vasta Tuorilassa.
Tämmöinen omituinen vaihe kävi uuden kauden edellä, joka tuon kauan kestävän Juhan vielä oli läpäistävä.
Juhan eno K. Tuorila oli kuollut mainehikkaana talollisena ja jättänyt taloon valistuneen, kohonneen hengen, johon ei ollenkaan sopinut hämäräperäisen Juhan vierailu. Talo oli nuorten perillisten hallussa. Nuori isäntä tunsi pian Juhan ja vei kyökistä kamariin paraati-eteisen läpi. Juuri sillä hetkellä kilisi eteisessä telefooni, jota konetta ei Juha ollut näin läheltä ikänä nähnyt. Puhumaan tuli muuan roteva nuori herra, joka oli isännän nuorempi veli. Se puhui kyllä suomenkieltä, mutta ei Juha siitä mitään ymmärtänyt, vaikka kuuli joka sanan, kun ovet olivat auki: "… kansanrunot … vepsäläiset…" — Käske täälläkin käymään, huusi isäntämies kamarista.
Sen saman herran kanssa Juha sitten paraasta päästä joutui olemaankin ja oli se hänelle kovin hyväntahtoinen. Se vain ahdisti häneltäkin "kansanrunoja", joista Juha ei tiennyt mitä ne olivat. "Tarinan" hän nyt juuri aavisti ja kihelmöi mielessään, kun ei ponnistamallakaan sattunut yhtään "tarinaa" muistamaan, ei vaikka sun pahus olisi. Sen sijaan johdatti hän huulensa puhumaan kotioloistaan ja niitäkin herra kuunteli sanoen usein: jaha. Lopuksi antoi hänelle kymmenen markkaa ja johdatti hänet siihen huoneeseen, johon hänelle oli sija valmistettu. Sitten poistui ja sanoi: "Hyvää yötä!" — Sama toivo, vastasi Juha.
Juha jäi yksin huoneeseen, jossa oli huumaavan raitis ilma ja tavaton puhtauden haju. Juhan koko tännetulo-matka näyttäytyi nyt täältä puhtauden keskeltä jonain ihmeellisenä seikkana, jota hän itse ei ollut ollenkaan johtanut. Juha tutki sängyn ihmeellistä raitijärjestelmää. Raidit olivat ohutta, kovin valkoista liinaa ja niitä oli kaksi, toinen oli käsittämättömästi takerrettu peittoon. Juha irroitti sen ja levitti allensa, muisti vielä kymmenmarkkasensa ja oikaisi sitten sänkyyn.
Jostain hyvin kaukaa oli kuuluvinaan Villen uikutus, siten että hän vasta hetken päästä huomasi, että se oli ollut sitä. Äkillinen haikea kaipaus valtasi koko olemuksen. Hänen mielensä heräsi pitkästä harhastaan, mutta uupunut ruumis nukahti ylivoimaiseen puhtauden tuoksuun.
V
Kuolema panee parastansa
Mätäkuun päivä on helteinen ja pitkä. Semmoisen päivän luonne tuntuu paraiten kaksipenikulmaisella kankaalla, joka leviää kahden viljavan pitäjän välillä ja jonka halki kaartoilee ylimuistoisesti tunnettu maantie, Pohjanmaan tie. Sitä tietä yksin kulkeissaan ovat miehet sukupolvesta toiseen tunteneet veressään lieviä erämaankauhun värähdyksiä, kaupungista palaten rattailla istuessaan ovat he, sumea katse sisäänpäin kääntyneenä, noiden pitkien virstojen kuluessa tarkastelleet viinan paljastamaa omaa lapsellista perusolemustaan, ovat kertailleet entisyyttään ja suunnitelleet tulevaisuuttaan ja vihdoin ensimmäisen kylän häämöttäessä vapautuksesta mylväisseet. Siellä keskikankaalla on pienillä ahteen nykämilläkin omat nimensä, jotka hyvin tunnetaan toisissa kolmansissa pitäjissä; niitten ahteitten perusteella on niin monta kertaa matkan kulua arvioitu, niitä kiiveten on ajateltu kuinka asiat ovat kotona, on salaa nöyrrytty suuren tuntemattoman paineen alla. Molemmin puolin tietä leviää alati saman kokoinen ja näköinen mäntymetsä, jota ei osaa kuvitella kenenkään omaksi. Siellä ei liverrä lintu eikä pyrähdä jänis. Yhteen paikkaan on kerran maailmassa yritetty tehdä tölliä, lienee jo asuttukin, mutta ei ole pitkälle jaksettu. Akkunoitten umpinainen laudoitus on jo sekin harmaantunut.
Vain paarmat seuraavat suvisena aikana pitäjästä toiseen koko tuon matkan kuumenevan hevosen ympärillä kiehäten.