On sydänpäivä. Eräässä vississä kangastien kohdassa istuu pientarella helteen uuvuttama Toivolan Juha. Silloin hän oli Tuorilassa, siitä on jo kappale kolmatta vuorokautta kun hän lähti, ja nyt hän on vasta tässä. Hitaasti on kulunut matka. Hän on ollut yötä Tampereella tutussa kauppiaan kortterituvassa, hän on aamulla torilta ostanut rievän ja syönyt sen. Hän on myös ostanut puolen kiloa kahvia ja saman verran sokeria ja rahapussissaan hänellä on kahdeksan markkaa ja viisi penniä ja kolme penniä. Sen verran hänellä on jäljellä siitä kymmenestä markasta, minkä nuori Tuorila antoi. On kiusallista ratkaista, mihin sen käyttäisi. Väkiainetta olisi kyllä hiukan tehnyt mieli, mutta ei ollut sittenkään voimia mennä viinapuotiin. Ne markat olivat tämän juhlallisen matkan tulos ja sen vuoksi kolminkertaisessa arvossa. Ne polttivat ja ärsyttivät. Kotona odotti kaksikymmentä kohtaa, joihin ne välttämättä olisi ollut pantava, ja useimpiin niistä ne eivät riittäneet. Ei niillä mitään hevosta osteta — ja sitäpaitsi: hevonen, hm. Se ajatus päättyi aina katkeraan hymähdykseen.
Kankaan syvässä rauhassa voi Juha antaa mielensä apeudelle täyden vallan. Täällä ei tarvitse kenellekään ärtyillä eikä olla olevinaan salaviisas. Hän on lähestymässä kotipitäjäänsä pitkän matkan jälkeen — ylihuomenaamuna tulee lähdöstä viikko — ja sellaisen paluun tunnelma on aina lienteän surunvoittoinen, oli matka sitten ollut vaikka kuinka nolo. Ja varsinkin jos matka on nolo ollut, pyrkii vanhaa miestä melkein itkettämään, kun hän taas lähestyy tuttua, kurjaa kotoaan. Ja nyt on Toivolan Juha jo vanha. Hän vaistoaa, että tämä matka, hänen pisin matkansa vuosikymmeniin, on ollut ikäänkuin semmoinen salakavala kynnys, jonka toisella puolella on niin syvä askel, että äkkinäinen siitä astuessaan pahasti hetkahtaa. Toivolan Jussi on hetkahtanut vanhuuteen. Hän tuntee sen nyt siinä istuessaan, palattuaan niiltä mailta, missä hän kerran lapsuuden päättyessä näki äitinsä kuolevan.
Vanhuus on nyt tullut ja yksi sen liittolaisia, itsetutkistelun paholainen, on ensi kerran oikein rautakourin tarrautunut turvattomaan Jussiin. Tämä viisipäiväinen matka on ikäänkuin lyhyt yhteenveto koko hänen elämänsä aivoituksista ja aherruksista; se siirtyy ikäänkuin kauemmaksi, hänen oikein nähtäväkseen, ja siihen johtuvat kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet elämän pienoisseikat, jotka eivät koskaan perimmiltään ole olleet myönteisiä. Niitä on niin, niin, niin paljon, että kun ne kaikki yhtaikaa pyrkivät aivoihin ajateltaviksi, niin ruumis vaistomaisesti väännähtää ja tahtoisi lähteä jatkamaan matkaa, kuten niin monesti ennen. Mutta nyt pitää paholainen puolensa. — Sinä olet väsynyt, päivä on kuuma, matkaa on vielä pitkältä ja kotona odottaa sinua se, minkä hyvin tiedät; istu sinä vain, sukulaisissa kävijä.
Muistaessaan sen kakaramaisen toivorikkauden, jonka vallassa hän lähti, hän sylkäisee. Päivätyö jäi tekemättä tältä viikolta; kuinka mones rästipäivä se jo onkaan? Hevospäivät on tekemättä keväästä asti; minä myin hevoseni, minä siis tosiaan myin sen ja vasta nyt jymähtää mieleni pohjaan asti se totuus, etten enää saa uutta. Niistä rahoista on jäljellä nuo apteekista saadut kolme penniä, jotka ovat jääneet tuonne pussin pohjalle. Tähän liittyy välittömästi yhä katkerampi ajatussarja: Riina — sen minä silloin nain — se on se sama ihminen — sen kanssa minä olen kaikki nämä vuodet vaeltanut ja sen vieressä yöni maannut… Koko Riina-käsite humahtaa myös niinkuin jokin upo-uusi, valtava seikka Juhan tajuntaan … hän näkee kaikki Riinan vastenmieliset puolet suunnattomana, peruuttamattomana tosiasiana, johon hän on käsittämättömästi kiintynyt. Riina ei riipu hänestä eikä hän Riinasta; he riippuvat rinnatusten elämästä. Näkymättömiä johteita myöten he vuosikymmenien tukaluuksissa huomaamattaan ovat imeneet itseensä toinen toisensa happamen olemuksen; kun he toisilleen riitelevät, riitelevät he itselleen. Joka suvi he käyvät yhdessä rippikirkossa, eivätkä he osaa yötänsä maata muualla kuin saman peiton alla, enää mitään toisilleen puhumatta, yskien, käännellen ja huokaillen.
Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt se luonnonilmiö, prosessi, jota sanotaan elämänkatsomuksen muodostumiseksi. Tuo kaljupäinen laiha Jussi kyllä oppisi paljon, paljon helpommin lentämään kuin noita mainittuja sanoja ja niiden merkitystä käsittämään, mutta sittenkin itse ilmiö hänessäkin vaan aikanaan alkaa, aivan kuin syksyllä lehti putoo puusta, vaikkei puu tunnekaan siihen kuuluvaa kasviopillista prosessia. Juha luulee nyt selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niinkuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia yhtämittaa juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee —
Kuolemanajatus ponnauttaa Juhan ylös maantien pientarelta ja saa hänet jotenkin nopsasti astumaan eteenpäin. Hän on vanha, viidenkymmenen ikäinen; kuinka ja koska hän kuolee? Häneen ei tahdo pystyä ajatus, että jollakin lailla murtuisi se laaja yhdistelmä, jonka muodostavat hän ja hänen väkensä ja kaikki siihen kuuluvat suuret ja pienet seikat hamasta — mistä? — maailman alusta; muuten sitä ei voi sanoa, niin kaikkikäsittävä asia se on. Tuo yhdistelmähän on yhtä kuin maailma. Toiset ihmiset, joita ympärillä elää ja kuolee, ne ovat niitä yhdistelmään kuuluvia seikkoja. — Mutta minä kumminkin kuolen. Mimmoinen on hengenlähtö? Jumala? Tässä on nyt se aukko, johon Jumala kuuluu. Nyt minä vasta käsitän Jumalan. Se panee minun kuolemani sujumaan hyvin, se tasoittaa siinä jollakin lailla niin, ettei tämä käsittämätön, tylsä, suuri ja välttämätön maailma eli elämä siihen luhistu, kun minä kuolen.
Juhan alkuperäistä mielenkäyntiä on mahdoton sanoilla tulkita. Hän on yksinänsä palaamassa tuolta typerältä ja tuorilaisille niin tuiki käsittämättömältä matkalta, jonka perillä hänen salaviisailta aikeiltaan niin tyynni paloi siivet. Ja kun hän yksin ajatuksissaan vaeltaa, tuntee hän järkkymättä olevansa tämän tajuamansa elämän keskus, aivan niinkuin hän alati on taivaan kuvun keskuksessa. Hän on yksin ja maailma on hänen ympärillään; tämä päivä on niinkuin aren ja juhlan sekoitus, kun hän peräti uupuneena ja muuten toivotonna laahustaa jo tuttuja, kotoisia maita. Oma pirttikin on niinkuin toisenlainen, niinkuin sekin olisi sillaikaa jotain ajatellut. Ehkä siellä vielä on hiukan leipää ja ainakin sitä saa nyt kahdeksalla markalla ison joukon. Olenpa päässyt kotiin. Ihmeen oudolta vaan tuntuu.
Viimeisillä voimillaan Juha nousee kuistin kaksi porrasta, pääsee porstuaan, avaa oven ja saa nenäänsä tutun, ummehtuneen lahopuun lemun. Riina istuu peräpenkillä ja laittelee jotakin outoa valkoista vaatetta, eikä kysy mitään (tervehdyssanoja ei oman väen kesken käytetä). Villeä ei näy.
Pirtin outo ulkonäkö paisuttaa yhä jo tiellä alkanutta vaikutelmaansa. Ville on sillä aikaa loppunut. Juha panee koirannahkareppunsa ovipieleen naulaan. Odotellaan kumpi ensin alkaisi puhua. Lapsetkin ovat ääneti. Monien kyselyjen kautta, joissa on ikäänkuin hillittyä ärtymystä, lähestytään vähitellen pääasiaa, jolloin Juha yksin joutuu kyselijäksi.
Juha on riisunut saappaat jalastaan ja takin yltään ja istuu illan viiletessä pirtin kuistilla. Pyhäpäivänsekainen tunnelma jatkuu vielä, mutta hänen alussaan oleva elämänkatsomuksensa on saanut kolauksen ja uhkaa horjua. Villen kuolema on niin suuri huojennus, ettei sitä äkiltään tahdo jaksaa käsittää. Alkaisiko tuo hapan ja tylsä aine hänen kohdaltaan hiukan jaota ja raikastua, niin että vielä voisi sukeltautua tästä elämän merestä sen pinnalle hengittämään.