Tuorilan-matkakin alkoi saada uutta väriä. Kymmenen markkaa kuudessa päivässä, eihän se niin huonoa ollut eikä se muu nolous enää tänne asti tunnu. Saadaan poika hautaan — mutta entäs sitten? Oli, oli elämällä vanhaa ärsytystä jäljellä, ei se pitkälle huojentanut.

Mutta joka tapauksessa oli kuolema tehnyt sen, että Juha siinä portaalla istuessaan oli paljon entistään virkeämpi. Sen kuuli siitäkin, että hän niin terhakasti ärjähteli pihassa telmiville nuoremmille lapsille.

* * * * *

Mutta luonto kallistuu taas hitaasti syksyä kohden. Keskellä kesää syksy jo hiipii korpimaiden Vehmaihin lehvistöihin ja alakuloisiin laihopeltoihin. Paitahihasillaan vielä tarjetaan ja paidan repeämästä uhoo vanhakin iho vielä lämmintä ruskeutta. Lämmin on haravanvarsi, jota suonikas käsi käyttelee, ja lämmin on se tuoksu, joka lähtee pirtinpäähän kootuista mäkiheinistä. Äsken sidottujen vihtojen tuoksu on niinkuin virkeämpää ja viileämpää. Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku kurjuudet, niin etteivät sen tuoksut pääse vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre. Elokuussa on keskipäivä vielä uuvuttavan kylläinen, mutta sen valossa on jo peittelemättömänä tuo alakuloisuus, kun se paistaa mökin pikkutytön niskaan, ruskeaan niukkaan hiussaparoon.

Metsätöllin alueillakin on kesäkauden elämällä samat ulkonaiset vaiheet kuin keskipitäjän aukeilla. Täälläkin toistuvat niinkuin heikkona kaikuna suurempien alojen voimaperäiset kynnöt, kylvöt ja leikkuut. Se on ihmislasten osa, että heidän on niitä heikkoinakin yritettävä. Eikä tarmottominkaan voi niitä tykkänään laiminlyödä. Raskaan työkauden kuluessa hän on ilta illalta yhä väsyneempi, ja kun vuodet vierivät, väsyy hän enemmän myös kesä kesältä.

Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin ja vuosikymmeniin — ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa hiukan pyhäistä hohdetta. Itse Juha tuntui äreämmältä sen vuoksi, että hän oli harvasanaisempi. Hänen jäljellä olevat niskahiuksensa näyttivät nousevan entistä enemmän harilleen ja hänen pienissä silmissään oli omituinen haperan tuikea ilme. Hän yritti taas käydä säännöllisesti talossa päivätöissä. Isäntä antoi hänen käydä eikä enää häntä hevospäivistä ahdistellut. Kun talon pihamaalla loikoiltiin päivällislepoa ja puhelu jostain asiasta kävi kiihkeämmäksi, veti vanha Toivola esiin Jumalan ja piti pitkän esitelmän, jossa kyllä ilmeni tuo "hapan" elämänkatsomus, mutta samalla jonkinlaista paasaavaa tiukkailua, joka isäntään ja miehiin teki kylmentävän vaikutuksen. Saattoi helposti havaita, että Toivolan Juha oli näinä aikoina, ihan tänä suvena, paljon vanhentunut.

Mutta se oli vain tuota hiljaista juhlamieltä. Juhalla oli sellainen sisäinen varmuus, että kuolemantapaus oli kohottanut hänen arvoaan, ei ihmisten edessä vaan hänen itsensä edessä ja tavallaan niinkuin Jumalankin edessä. Hän oli nyt kanssa niitä miehiä, jotka ovat niinkuin paremmin tuttuja Jumalan kanssa, aivan kuin joku työmies on jonkun patruunan kanssa, niin ettei tarvitse makeilla eikä silmien edessä pyrähdellä. Suurin osa noista tavallisista tyhjänaikaisista ihmisistä ei ole ikinä ajatellut Jumalasta muuta kuin nimen, ja sen vuoksi pitää niille puheen tullen joskus ihan kivahtaa.

Kun Juha tuttua aidanvierutietä palaa talosta Toivolaan, ei hänen mielessään tänä syyssuvena enää temmo mitään ärtyneitä suunnitelmia eikä häntä kiusaa entisten suunnitelmien pettyminen. Tuorilasta palattua on ollut niinkuin jotain väliaikaa, jotain hienoa odotusta. Villen kuolema kyllä oli jo, mutta tuntuu ihan selvästi, että elämä vieläkin hakee jotakin uutta suuntaa. Onhan paljon avoimia asioita; täytyyhän tämän asumuksen suhteenkin jotain uutta eteensä ottaa, kun ei hevosta ole. Ajatus vain on kummallisen haluton sitä kysymystä pohtimaan. On vain isännälle kiitollinen joka kerrasta, kun se ei ota sitä puheeksi. Tässä on ikäänkuin jotain muuta ensin järjestettävä, mutta mitä se on, siitä ei ajatus pääse selville. Odotellaan vain paikoillaan päivästä päivään.

Väsymys on Toivolassa vuosien kuluessa ollut hyvin tavallinen olotila. Riinalla, vaimolla, oli synnynnäisesti veltto ja tarmoton luonne, jota eivät suolavesi, perunat ja piimä kypsimmälläkään iällä saaneet terästymään. Lapsi sylissä istuessaan hän usein oli aprikoinut sen typerän halun olemusta, joka piiankin ajaa naimisiin, koetti oikein avoimesti mennä itseensä ja muistutella omaa silloista mielenjohtoaan. Piian olossa on se suuri ihanuus, ettei siinä ehtoolla maatapannessaan tarvitse ajatella mitä huomenna tehdään ja mitä tänään on jäänyt tekemättä. Ne ovat piialle olemattomia kysymyksiä, mutta töllin ämmälle ne ovat jatkuvana piinana. Mutta lapsen saamisessa ovat taas asiat päinvastoin. Lapsen saaminen on nyt itsessään semmoinen seikka kuin se on, mutta piialle se merkitsee hulttiomuuden ilmitulemista, kun se taas ämmälle merkitsee vain ylimalkaista elämän harmautta, johon sivulta päin suhtaudutaan melkein osanotolla. Ja kun elämän harmaus siinä kohden kumminkin on ja pysyy vaimoväen kannettavana, niin pyrkii siis piikakin aina naimisiin. Emännän haukkumiset ehkä myöskin siihen kannustavat — vapauteen mukamas — mutta sille järjenjuoksulle on Toivolan Riinakin monta kertaa katkerasti hymähtänyt muistellessaan piikuutensa irrallisia päiviä. Niitä on mukava muistella silloin kun äijä on poissa kotoa, pesän edessä kahvipannun kiehumista odottaessa.

Riinaa väsytti. Viimeisen synnytyksen jälkeen oli häneen hänen vaimollisissa menoissaan tullut semmoista vikaa, jota ei ilennyt eikä julennut toisillekaan ämmille puhua, vielä vähemmän Juhalle. Tänä suvena se oli tullut erityisen pahaksi, se väsytti ja masensi, ruohoja kantaessa joskus pyrki pyörryttämään. Kun ei siitä voinut mitään puhua, aiheutti se monenlaista muutakin tukaluutta. Täytyi saada äijä toiseen sänkyyn makaamaan. Riina esitti asian niinkuin jonkin selvän ennakkopäätöksen, hiukan ärtyisästi ja sen enempi selittämättä. Äijä katsoi pitkään ja taipui, arvaten asian omalla tavallaan; äijä oli kanssa viime aikoina muuttunut.