Vaikeampaa oli väsymys ja hiljainen heikkeneminen. Nyt täytyi jo pakostakin tehdä pieniä laiminlyöntejä yhtä mittaa. Yhä useammin tuli äijän poissa ollessa heittäydyttyä sängylle kyljelleen ja siinä viivyttyä. Hiltu oli kyllä erinomainen lapsi yrittämään, oli vallan niinkuin vierasta verta, mutta se ei sittenkään tahtonut saada askareita sujumaan, vaikka olikin jo ripillä käypä. Eikä sitä aina jaksanut toruakaan, kun se oli niinkuin enkelin varjo ja kanssa heikko voimiltaan. Mistään pahuudesta sitä ei ollut tarvinnut milloinkaan piiskata; jos uhkasikin, niin se jo pallahti haikeasti poraamaan, vielä tuolla iällä kun monet jo hyppäävät poikanulikoitten perässä. Hiltu oli niin hentoinen ja näihin oloihin sopimaton, että jos se olisi kuollut, niin tuskin Riina olisi kyyneltä heruttanut. Ei Riina häntä aina viitsinyt käskeä; teki huononakin itse tai lykkäsi toistaiseksi.
Kesän työt vaativat aikanaan tekijänsä. Ne panevat väsyneenkin ponnistamaan. Juha yritti ja Riinakin jotakin yritti. Juha yritti myös tehdä taloon entistä enemmän, ettei vaan isännän mieleen tulisi häätö-ajatuksia. Kotona hän ylenänkensä kiskoi käsikärryillä eloja pellolta riiheen ja sai siinä hänkin häpeällisen ja salattavan tyrävian. Kovaa on elämä. Kesät raskaine töineen ovat ikäänkuin semmoisia peräkkäisiä taipaleita, joille yhä uudestaan on levähtämättä lähdettävä, vaikka edellisestä kuinka olisi väsynyt. Ei näe sen taivaljakson loppua, eikä tee mieli tuijottaakaan, sillä siellä on yksinkertainen kuolema. Ei muuta.
Oli sitten eräs lauantai-ehtoo, jolloin saunassa oli tavallista makeampi löyly. Makeata se oli ja runsaasti sitä oli, mutta siinä taisi sittenkin olla salaista häkää, sillä kun Riina palasi saunasta, oli hänen mentävä suoraan makuulle, töin tuskin jaksoi vielä sen verran sängyssä istua, että sai paidan yllensä. Mitään puhumatta hän sitten makasi ja huohotti; ei jaksanut vielä pyhä-aamunakaan nousta. Toivolan Riina oli siis nyt oikein asiallisesti sairaana. Seuraavana päivänä tapahtui jo kylän töllikulmalla tämmöinen keskustelu:
— Toivolan Riinakin kuuluu tulleen kipeeksi.
— Vai neh — no koska?
— No se oli ollu saunasa lauantai-ehtoona ja sielä sitä oli ruvennu niin kovasti polttaan, ettei enää meinannu pirttiin päästä. Juha oli meillä tänäpäivänä troppia hakemassa.
— Saiko?
— Oli mulla vähän prisinteerattuja ja sydämenvahvistusta; mutta ei siihen sisälliseen polttoon tahdo mikään auttaa.
Tästä jatkui keskustelu kaikkiin niihin tauteihin, joita eri akat olivat sairastelleet.
Riinan kipu koveni nopeasti, ja hänen vaivojaan vielä lisäsi sen äärimmäinen arkaluontoisuus — se veriin syöpynyt käsitys, että tämmöinen tauti on saastaista ja häpeällistä. Tulihan se kuitenkin luonnon pakosta ennen pitkää oman perheen jäsenten tietoon. Juha ymmärsi minkä vuoksi Riina oli vaatinut hänet toiseen sänkyyn. Hiltukin pääsi selville äidin kivun laadusta, mutta hänen mielessään säilyi vain muisto tuosta määrätystä saunaillasta, joka oli äidin sänkyyn saattanut. Siitä hän aina laski, kuinka monta viikkoa ja päivää äidin kipu jo oli kestänyt, ja koetti samalla arvella, kuinka pian äiti paranisi. Äidin kuolemaa eivät lapset vielä tulleet ajatelleeksi. Nuoremmille — kaksivuotiaalle Martille ja neljännellä olevalle Lempille — oli äidin sairaus juhlallista poikkeusaikaa, kuten oli ollut Villen kuoleman aika; Martti ei tainnut ajatella vielä mitään. Päivällä he oleskelivat enemmän ulkosalla ja yöllä he eivät heränneet Riinan valitteluihin.