Juhalle oli Riinan sairaus niinkuin jotain tulevaa. Muutamille valituille ihmisille hän kylällä kulkiessaan puhua paasasi siitä mielellään ja kotona hän oli asiallinen ja toimekas. Kun hän oli kantanut Riinalle kaikki tuttavien roppivarat eikä niistä ollut apua, rupesi hän suunnittelemaan apteekkiin menoa. Lehmä lypsi sen verran, että siitä pusertamalla saatiin pari kiloa voita kaupungissa kävijäin mukaan. Siitä saadut rahat eivät kyllä riittäneet apteekkarin antamiin lääkkeisiin, mutta apteekkari oli pohjaltaan hyvänlainen mies ja lupasi odottaa loppua. Pieni juhlallisuuden väre oli siinäkin, kun Juha palasi koko päivän kestäneeltä apteekkimatkaltaan. Lempi ja Martti pyrkivät riitelemään pullon koreasta paperihatusta, ja äiti virkistyi niin paljon, että hän huohotuksensa välissä vallan lempeästi nuhteli lapsia.
Kipu oli luonnollista, muu elämän meno oli yhtä luonnollista. Sen Juha hyvin käsitti, eikä hänen sen vuoksi ollut ollenkaan vaikeata jättää Riinaa päiväkausiksi lasten hoiviin, kun hän itse liikkui kylällä asioillaan. Sitä liikkumista oli nyt entistä enemmän, kun ei enää ollut itsellä hevosta. Pellosta saadut jyvän vähät täytyi saada jauhoiksi. Ne oli nyt käsirattailla kiskottava matkojen päässä olevaan kyläkunnan myllyyn ja sielläkin oli nykyään tietämistä, koska vuoron sai, kun oli kiirein jauhatuksen aika ja talollisetkin pyrkivät vuoroista riitelemään. Myllymatkalla lähestyi jo puoliyö, kun Juha vihdoin oli palaamassa pitkää korpitietään, nälkiintyneenä ja tavan takaa kaljua päälakeaan pyyhkien. Nämä jauhot olivat nyt kumminkin olevinaan entistä arvokkaampia, sillä pakostakin tuli mieleen se lohduttava seikka, etteivät ne nyt hänen tietämättään minnekään kävele. Kotona odotti sama tuttu olo — ja haju, joka näin yöilmasta tullen pisti nenään entistä ilkeämpänä. Lapset eivät heränneet, vanhat aviopuolisot vain silmäsivät toisiinsa väsyneesti ja alistuneesti, mitään sanomatta.
Näkymätön syöpä teki työtään, ja inhottava mädän haju kävi pirtissä yhä sakeammaksi. Pikkulasten nenät siihen jotenkin tottuivat, kun heidän pitkällisten syyssateiden vuoksi oli yhtä mittaa oltava pirtissä. Hiltu sen paremmin tuli tuntemaan. Hentoine jäsenineen hän totisena kuin kuva liikkui kaikissa äidin entisissä askareissa. Äidille hän ei koskaan puhunut, teki vain sen mitä äiti pyysi. Äidin oli vaikea puhua, eikä hän sen vuoksi paljoa kysellyt askareitten menoa. Hiltu ei hänen huohottavaa muminaansa aina ymmärtänytkään; joskus erotti jotain semmoista että: "mitä — minä — niistä — huolin — Jeesus — auta —" Viimeiset sanat tekivät Hiltuun kaamean vaikutuksen. Hän seisahti ja katsoi suurin silmin äitiä. — Joko kuolema tulee? Äiti huohotti taas liikkumattomana silmät kiinni. Hiltu lähti lypsämään mielessä outo vierauden tunne äitiä kohtaan. Hän oli lapsen mielellä joutunut aikuisen osaan.
Kerran kun Juha taas viipyi myöhäiseen poissa ja nuoremmat lapset jo olivat nukkuneet, nukahti Hiltukin iltahämyssä isän sijalle. Hän näki jotain herkkää unta ja kuuli selvästi kuinka äiti huusi häntä nimeltä monta kertaa. Hänen sydämensä seisahti, kun hän heräsi ja huomasi, että äiti todella huusi häntä. Pirtti oli melkein pimeä: mitä oli tapahtunut? Hän ei uskalla vastata; äiti huutaa vielä kerran. — Mitä? kuuluu Hiltun hätäinen ääni. — Ota lamppuun valkea. Hiltu tottelee ajatellen koko ajan sitä kauheata tosiasiaa, ettei isä ole kotona. Äiti kuolee nyt, ja mihin hän joutuu täällä metsässä! Joko hän herättäisi Lempin ja Martin? Hän ehtii nähdä niiden laihat kasvot sängyssä vieretysten, ennenkuin kääntyy äitiin päin. Äidin tuskastunut ilme viittaa Hiltua luoksensa. Hiltu menee semmoisen tunteen vallassa kuin hän olisi jo yksinään täällä metsän sydämessä. Kumminkin äiti elää vielä ja pyytää häntä johonkin. Pyytää auttamaan, ensi kerran koko sairautensa aikana… Hiltu näkee sairaan kaikki peitetyt asiat, tuntee kostean lämpöisen löyhkän. Häntä annattaa ylön, mutta samalla hän tuntee jotakin ennen kokematonta, läheistä tunnetta äitiä kohtaan, niinkuin he äidin kanssa olisivat samanikäiset. Hän huomaa nyt vasta äidin kellastuneen ihon ja suuren laihuuden, joka on muuttanut äidin ilmeen vallan toisenlaiseksi, ikäänkuin puhtaammaksi. Tällä hetkellä ei häntä kauhistaisi, vaikka äiti siihen kuolisikin.
Riina ei kumminkaan vielä sinä yönä kuollut. Juha oli viipynyt sen vuoksi, että oli poikennut Pirjolan vanhan isännän puheille. Hänen aikeensa oli ollut pyytää vaarilta rahaa lainaksi, mutta vaari oli osannut johdatella puhetta niin mukavasti, ettei Juha mitenkään saanut asiaansa puhutuksi. Sen sijaan oli vaari suurella osanotolla kuunnellut hänen kuvailujaan Riinan sairaudesta, eikä ollut ollenkaan väistänyt semmoisiakaan puheita, joissa Jumalankin nimi tuli mainituksi. Lopuksi oli hän seikkaperäisesti selittänyt sen lääkkeen, jonka hän kokemustensa perusteella luuli olevan Riinan taudille kaikkein soveliaimman. Juha ilmaisi tästä niin hyvää mieltä, että hän melkein itsekin uskoi vain sille asialle poikenneensa. Hän saapui kotiin juuri sillä hetkellä, kun Hiltu oli auttelemassa äitiään. Tämän tilanteen outous ja Riinan uusi ilme kyllä nostattivat Juhan tajunnan pohjalle semmoisen varmuuden, ettei Riina enää tarvitse mitään lääkitystä, mutta sitä suuremmalla syyllä oli hänen omasta puolestaan sitä yritettävä. Hän vain harkitsi lähtisikö nyt heti yöllä tarvittavia aineksia etsimään, vai jättäisikö aamuun. Riina näytti hiukan rauhoittuvan, sulki silmänsä ja makasi hiljaa. Juha ja Hiltu menivät myös makuulle, mutta lamppuun jätettiin täksi yöksi tuli.
Kaikki sujui hyvin aamuun asti. Heti päivän valjettua lähti Juha etsimään lääkeaineitaan, jotka eivät sen kummempia olleet kuin tuomipuun kuoria. Niistä oli keitettävä väkevää lientä ja sitä annettava sairaalle hiukan haaleana. Kun aine oli sangen karvasta, sopi ryyppäysten välillä antaa sokeripalasen.
Aamulla oli Riina niin huono, että Juhan oli hänet nostettava lääkettä nauttimaan. Sairas ei tahtonut mitenkään siitä huolia, mutta kiihkeällä houkutuksella sai Juha hänet sentään nielemään kolme aimo suullista. Silloin antoi sairas kaikki ylön ja tapahtui se semmoisella voimalla, että oli ihme, kun ei jo siihen henki sammunut. Hellä tunne kaiveli Juhan mielen pohjalla, melkein niinkuin olisi tullut rääkänneeksi jotain avutonta pikku eläintä. Siihen menivät hänen lääkitsemisvaivansa. Sairas haparoi kädellään sinne päin, missä kipu asui, Juha nosti peittoa ja näki, että sairaalle oli tullut tavaton verenvuodon kohtaus. Juha yritti ryhtyä joihinkin toimiin, mutta sairas äänsi rukoilevan vaisulla äänellä: "antakaa olla". Juha nosti peiton takaisin.
Ne olivat Riinan viimeiset sanat. Sen jälkeen ei hän enää ollut tajuissaan, vaikka elämä kyllä jatkui ehtoopuoleen. Ränstyneessä pirtissä odotteli isä kolmen lapsensa kanssa äidin hengen lähtöä tuntikausia. Välillä joku aina liikahti, istahti ja taas tuli sängyn viereen. Vihdoin viimeinkin saapui viimeinen hengenveto. Toivolan Riina nukkui kuolon uneen, tuo naisolento, joka eläissään oli ollut huono piika ja ehkä vielä huonompi töllinvaimo, mutta joka kumminkin oli joutunut tuohon vaativaan asemaan ja saanut tehtäväkseen useitten uusien ihmislasten maailmaan saattamisen. Hän oli ikänsä ollut tyhjänpäiväinen olento, mutta hänen kuollessaan itkivät hänen lapsensa häntä nyyhkytykseen asti.
Juhakin oli liikutettu. Tämä tapaus muistutti jotenkin hänen äitinsä kuolemaa siellä kaukana vieraalla paikkakunnalla. Tuo vieraan paikkakunnan tunne vihlaisi Juhan muistissa kautta koko hänen aikaisemman elämänsä ja hän tunsi siinä nyyhkivien lastensa läheisyydessä, että tämä oli hänen kotinsa. Silmä pyrki väkisin kostumaan ja nenän kärkeen ilmestyi kirkas pisara.
Vaimon kuolema, varsinkin pitemmän avioliiton jälkeen, tuntuu miehestä siltä kuin revittäisiin hänen olemuksestaan joitakin näkymättömiä, syvälle syöpyneitä juuria. Se tekee voimakkaan vaikutuksen, riippumatta ollenkaan siitä, minkä laatuisia nuo juuret ovat olleet. Hyvin monessa tapauksessa on avioelämä molemmille raskasta vaellusta, usein tiedottomasti raskasta. Tällöin merkitsee siis puolison kuolema taakasta vapautumista, ja jos eloon jäänyt on raaka luonteeltaan, niin ei hän sitä peittelekään. Mutta moni tuntee vapautumisen ohella myös haikeata kaipausta, mieliala on surunvoittoisen onnellinen. Niihin aukkoihin, joita poisrevityt juuret ovat jättäneet, pyrkii semmoinen ihminen silloin vaistomaisesti kiinnittämään lapsiaan; niiden juurruttaminen ei tuo mukanaan mitään taakan tuntua, vaan kevyen ja puhtaan korvauksen. Niin muodostui tämä kohta Toivolan Juhallekin.