Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että hän saa Riinan. Hän ei ärjynyt lapsille, vaan hääri niitten kanssa, niinkuin joku vanha äidillinen lintu. Nyt elämä vasta juhlaa oli. Kaikki sekaiset torpan asiat ja muut semmoiset olivat pyyhkiytyneet vallan pois. Nyt hänet olisi saanut vaikka häätää, se olisi ollut ihan saman arvoinen tapaus kuin oli se, että varis lensi pellolla silloin kun ruumiille veisattiin. Jos nyt hävisikin torpasta semmoinen mies, jolta oli kuollut vaimo ja jäänyt pieniä lapsia, niin sehän oli pikemmin niinkuin juhlallista, semmoista pehmeämpää kohtalonlaatua, joka ei herätä lähimmäisten raateluhalua, kuten kovempi kohtalo usein tekee. Se luonnollinen arkailu, jota Juha laiminlyötyjen päivätöiden tähden tunsi isäntää kohtaan, oli sekin niin tyystin unohtunut, että hän vallan vapaana miehenä meni puhumaan isännälle huolensa: ei ollut rahaa, että olisi saanut ruumiin hautaan. Ja isäntä antoi — sitä ei Juha ollut epäillytkään — tottakai nyt miehelle, jolta vaimo juuri oli kuollut. Kaikkihan nyt hyvin sujui. Mitä hän nyt sillä hevosellakaan sitten olisi tehnyt? Lehmä oli juuri paraiksi; siitä tuli särvintä ihan riittävästi ja leipäkin nyt riitti, kun yksi syöjä — ja myöjä — oli mennyt pois. Ja varmaan siitä pian menee Hiltukin jonnekin. Juha jää kahden Lempin ja Martin kanssa. Kyllä kaikki hyvin käy. Kaukana oli nyt Juhasta se ahdistus, joka silloin suvella siellä kangastiellä oli vaivannut. Välistä pyrki hyräilyttämään virren värssyä.

Pienissäkin asioissa muutos tuntui. Kun etäisten naapurien ämmiä ennen kävi Toivolassa, näyttäytyi Juha heille yrmeänä, sillä hän vainusi heissä taloutensa hävittäjiä: mitä ne muuta kuin joivat kahvia ja kuljettelivat salapusseja. Nyt oli niitä samoja ämmiä pyydettävä hoitamaan Riina-vainaata arkkuun, ja oli oikein mukavaa kun ne tulivat. Ensin ne olivat totisia, mutta kun kaikki oli ohi ja ruumis riihessä, niin irtosi ämmien kieli väkisinkin siteistään ja sitä vaille, etteivät he jo ruvenneet puhemiehiksi Juhalle. Ämmien lähdettyä tuntui vähän aikaa niinkuin tyhjemmältä. Saisi vaan ruumiin hautaan, ei nyt muuta…

Juhan oli yhä helpompi soveltaa puheensa niin, että ne silloin tällöin sivusivat Jumalan sanaa. Semmoiseen puheeseen, joka nojautuu Jumalan sanaan, on harvalla ihmisellä mitään vastaan sanomista. Kun Juha oli pitänyt huutokaupan, myynyt vanhoja hevosenkaluja ynnä muuta, ilmestyi hän pyhä-aamuna talon kyökkiin. Kun hän oli vähän aikaa siinä puhellut emännän kanssa, tuli isäntä ja käski hänet kamariin, mikä ei Juhalle ollut tapahtunut sitten kun äijävainaan aikana silloin torppaan tullessa. Juha maksoi nyt huutokaupparahoista isännälle velkansa. Itsestään tulivat siinä sitten puheeksi torpanasiat. Isäntä ensin jäykästi huomautti, että Juhalta oli jäänyt iso joukko päiviä rästiin, jonka Juha lempeällä äänellä myönsi, huomauttaen puolestaan, että hänen elämänsä oli tänä suvena ollut kaikin puolin huonoa. Sen isäntä hyvin ymmärsi eikä tahtonut häntä kovia, mutta nyt oli asiat kumminkin selvitettävä. Eihän Juha hevosettomana voinut torpan maita pitää. — Tässä Juha hiukan sävähti ja yritti toimittaa, että ehkä hän vielä —

— Kyllä se on teidän saamatta, sanoi isäntä taas sillä jäykällä tavallaan. — Eikä teistä ole siellä juuri muutenkaan; imette maita ja kähmitte metsää —

— En minä vaan omin lupini — yritti Juha.

— Koskas te saitte luvan sinne Kinnasniitun syrjään? tokaisi isäntä ja katsoi vihaisesti silmiin.

— En minä —

— Kyllä minä tiedän.

Juhan mieli synkkeni. Häätö-ajatus, kun se tuli tätä tietä, oli hirveä ajatus. Selvästi se nyt aikoo häätää, kun se tuolla lailla. Juha ei ollut tätä nuorta isäntää ikänä nähnyt tuommoisena, ei se koskaan ollut semmoisista mitään puhunut.

Isäntä ei aikonut Juhaa häätää, ei olisi kehdannutkaan. Mutta Juha oli aina tuntunut hänestä jollakin lailla ärsyttävältä ja tuosta hienosta ärsytyksestä hän nyt tahtoi tehdä lopun. Juha oli ollut niinkuin liian tuttu, niinkuin olisi näkymättömästi pyrkinyt häntä ylemmäksi. Siitä johtui isännän outo tiukkuus.