— Älkää antako, sanoo isäntä taas, ei sitä tiedä vaikka olisi morsiamilta.
— Lue nyt vaan, höpähtää Juha.
— Tää on Kallelta — Kaarlo Toivola on tossa noin alla, sanoo Iita.
— No lue nyt vaan, että-mä kuulen ennenkun-ma menen.
Päällä oli ensin "rakas isäni, siiskoni ja veljeni" ja sitten oli asiaan kuuluvat alkulauseet lumivalkoisesta paperista, kynästä kylmästä ja kädestä lämpöisestä, joka ei nyt ulottunut tervehdykseen tällä erällä, vaan oli kuitattava pännän terällä. Kirjoittaja ilmoitti voivansa hyvin ja toivovansa samaa herran lahjaa "teitillekkin". — Ja minä olen nyt täällä ajurina elikkä vosikkana, niinkuin te maanmoukat sanotte, mutta me sanomme issikka ja voin hyvin ja tienaan enemmän kuin te siellä kun te olette talonjussin nyljettävinä ja minä lähetän teille Kansan Lehden että vähän tulette tietämään noista köyhälistön asioista…
Kirjoittaja tiesi myös, että Hiltu nyt on täällä Tampereella, taikkei se Tampereella ole, mutta on Pyynikillä siellä huvilassa ja se on hienompi elikkä viinimpi rouva kuin on koko teidän pitäjässä ja minä olen sitä kyyttinyt monta kertaa kaupungista ja olen ollut Hiltun tykönä jo kerran kahvillakin…
Ja äitikin on kuollut, minä kuulin sen pirsissä Pirjolan isännältä ja se on aina raatajan kohtalo että kuolla ja Vilho poika on kanssa siellä kuollut…
Koko talon väki oli kuunnellut kirjettä, ja lukemisen loputtua sanoi isäntä:
— Kuuluupa sillä pojalla olevan pännä yhtä hyvällä paikalla kuin suukin.
Kirje ja sanomat herättivät Juhassa sekavia tunteita. Kalle oli jo melkein unohtunut, ja jostain syystä tuntui tämä saatu elonmerkkikin nyt Juhasta vieraalta. Tuntui niinkuin Kalle ei olisi ollut oikein hyvillä jäljillä, ja samassa heräsi myös epäilyksiä Hiltun suhteen. Olihan asia päältä katsoen kylläkin niin, että molemmat lapset olivat menestyneet yli kaikkien odotusten, päässeet semmoisiin asemiin, ettei olisi luullut Juhan ja Riinan lasten ikänä sillä lailla menestyvän. Kaupunkilaista vormuniekka vosikkaa piti Juha melkein herrana; olihan se suurinta, mitä töllin poika saattoi ajatella, ettei tarvinnut pelloilla eikä metsissä henkensä edestä raataa, ei muuta kuin istua vaan kuskipukilla. Mutta Juhalla oli hienoa epäilystä, ettei Kalle oikein kunniallisesti semmoiseen kykene, olisi melkein turvallisempaa tietää sen olevan renkinä jossain pirtin sopessa; kun ei olisi valetta koko kirje. Hiltun oli toista; se ikäänkuin paremmin ansaitsi nykyisen onnensa, sen, ettei tarvinnut lehmänsonnassa rypeä, vaan sai hienojen kamarien tomuja pyyhkiä. Se oli lapsesta asti ollut nöyrä ja hentomielinen. Mutta nyt tuntui siltä kuin Kalle olisi viemässä Hiltuakin huonoon päin.