Kun siis Juha tänä iltana kuutamossa kulki talosta kotiinsa, oli hänen mielensä oudon tyhjä. Viime viikkojen haaveileva sopusointu oli poissa, ajatus ei nyt kurkottanut edeltä päin sinne pirtin lämpöön lasten luo, vaan askaroi jossain etäällä Kallen vosikkana olossa. Oli oudostaan kovin arkista, vaikka kuukin paistoi; melkein teki taas mieli näräillä jonkun kanssa. — Mikä hän, nulikka, siellä on vosikkana keikkumaan kun minä täällä raadan. Nytkin olen niin väsynyt, että tuskin jalka nousee, ja kotona pitää kumminkin ruveta lehmää hoitamaan. Hänen tähtensä me täällä saimme Ville-vainaan kanssa tuskitella ja rahoja kuluttaa. Onkos lähettänyt penniäkään, vosikka…
Vanha Juha vaistosi sen tosiasian, että hän oli tässä maailmassa huonosti katsonut eteensä; oli jäänyt alakynteen omasta juonikkasta pojastaan. Se käsitys, että elämä oli hapanta ja tylsää, uhkasi taas tänä iltana ruveta elpymään; viime viikkojen sopusointu pyrki vetäytymään niitten suvellisten Tuorila-haaveitten rinnalle ja saamaan saman värin. Oli taas niinkuin joltakin nololta matkalta palatessa: eikä ollut edes vaimoa kotona. Kuun valossa näytti tölli entisaikojen kuolleelta jätteeltä. Olisi ollut edes Hiltu kotona.
Mitään selvää syytä ei Juhalla tähän närämieleen ollut, mutta kun hän sitten lampun ääressä yksinään katseli sanomia, niin oli kuin niitten jututkin olisivat häntä vaan enemmän harmittaneet. Hän tunsi jääneensä jäljelle, kylmäävään yksinäisyyteen. Tuolla sängyssä nukkuu kaksi pientä huonoa, jotka on elämään saatettu, mutta ei muuta… Ja tässä istuu hän tänä syysehtoona korven sydämessä, kuudennella kymmenellä.
Sanomia tuli sitten joka postissa. Juha luki niitä ehtoisin ja mieli pysyi yhä apeana ja närään taipuvaisena. Sanomien jutut eivät suurestikaan hänen mieltänsä kiinnittäneet; niissä oli samanlainen ärsyttävä sävy kuin Kallen kirjeessä oli ollut. Ne puhuivat köyhyydestä jonkinmoisella ylpeydellä niinkuin huutittomat kyörtit, tai sitten imelällä hempeydellä, joka ellotti Juhaa. Ei Juha niistä jutuista innostunut. Hän luki niitä vain uhalla, niinkuin oman näränsä ylläpidoksi, kun eläminen nyt taas oli tämmöiseksi vierähtänyt.
Kahden taitamattoman lapsen kanssa tuli olo sittenkin vaikeaksi. Lehmän pito kävi vanhalta mieheltä heikosti, maitojen kanssa vähtääminen ei tahtonut sujua. Oli sittenkin typerää päästää Hiltu menemään sinne kauaksi vieraaseen. Mutta paha sitä oli sieltä takaisinkin tahtoa; millä sen ruokkii ja vaatettaa? Tuntui yhtäkkiä toivottomalta Lempin ja Martinkin olo. — Jos minulle täällä tulee jokin tulema, niin mikä nuo taitamattomat silloin perii? Ja jos minä pahasti vanhenen ennenkuin ne kykenevät minnekään? Juha kaipasi vaimo-vainaataan. Sillä oli vikojensa ohella sentään ollut hyviäkin puolia. Oli ennen sen terveenä ollessa edes yön uni oikeata, nyt oli sekin niinkuin olisi vieraalla vuoteella nukkunut. Paremmin oli elämä sujunut vielä sittenkin kun Hiltu oli kotona.
Hiltua kaipasi Juha yhä enemmän ja monta kertaa jo tuskastuneena päätti, että hän sittenkin ottaa sen takaisin. Tämä ärtymys oli nyt vielä paljon sietämättömämpää kuin se oli ollut ennen vaimo-vainaan aikana. Tämä ulottui leveämmälle, sinne Kalleen ja Hiltuun asti, ja siihen liittyi uusi tekijä: uhkaava, turvaton vanhuus.
Kunnes vielä tuli yksi ratkaisu — ennen viimeistä ratkaisua.
Taas nousi yksi päivä ja sinä päivänä oli Juhan taas mentävä taloon työhön. Oli jo toisenmoista aikaa kuin ennen muinoin: vasta kuudelta mentiin työhön. Työ oli jotain helppoa hemputtelua, taittiin olla koneriihellä. Kahdeltatoista antoi isäntä höyrypillin viheltää ja mentiin päivälliselle. Talon miehet menivät kyökkiin, mutta Toivola ja eräs toinen omaruokainen menivät pirttiin eväilleen. Näin oli aina ennenkin tapahtunut.
Mutta kun Juha tänäpänä oli muutaman kerran maitopulloaan kallistanut, tuli Iita pirttiin tuomaan hänelle sanomia ja sanoi samalla:
— Taas tuli Toivolalle preivi.