Kirje oli ihan tuore, posti oli äsken juuri sen tuonut. Taas sai Iita lukea sen, ja kun hän avasi sen, tipahti sieltä kymmenen markan raha. Mitäs se merkitsi? Taas oli siinä samat alkulauseet hyvän voinnin ilmoituksineen ja toivotuksineen — ja saan tietä antaa sen surusanoman että rakas tyttärenne Hiltu on täällä onnettomasti kuollut, toissailtana se meni järveen, kun oli juuri kirkas kuutamo ja rouva oli poissa kotoa. Sen rouvan poika oli kyllä kotona, mutta se oli yläkerrassa ja makuulle menossa eikä tiennyt mitään, ennenkuin aamulla ja silloin se oli jo myöhäistä.
Ja Hiltu haudataan ylihuomenna jos tahdotte tulla ja se rouva sen kustantaa hautaan, mutta ei se sanonut mitään palkkaa antavansa kun Hiltu oli niin vähän aikaa että se menee kaikki hautaukseen ja minä panen tähän tämän kymmenen markkaa, että saatte jotain ostaa itsellenne ja keskiviikon Kansan Lehdessä on ilmoitus Hiltun kuolemasta se maksoi kaksi markkaa ja sisällä lehdessä on uutinen ja kyllä teitiä nyt on kuolema koetellut, mutta se on köyhälistön osa että kuolla ja taistelkaa tekin köyhälistön puolesta kun olette raataja ja älkää antako kapitaalin itseänne riistää, Kaarlo Toivola.
Vanhan Juhan ajatus seisahti, niin ettei hän kotvaan huomannut mitä ympärillä tapahtui: kuinka emäntä vihaisena tuli hakemaan Iitaa, joka vielä oli ruvennut sanomasta lukemaan Hiltu-vainaan kuolemanilmoituksia, ja tiuskaisi: "mihinkä sinä työstäs hyppelet — eikä semmoisia sanomia tartte meidän huoneissa levitellä". Siitähän olisi Juhankin sopinut ottaa itseensä, mutta Juha tuskin huomasi emäntää ollenkaan.
Nyt on siis Hiltukin jo kuollut. Eikös se ollut ihan selvää jo silloin kun se lähti? Eikös se ole ollut selvää sen lapsuudesta asti? Kun Hiltun kuvia etäisemmiltäkin ajoilta nyt tulee Juhan mieleen, on hän aina näkevinään sen menossa kuolemaansa kohti. Juhan tajuntaan painuu lähtemättömäksi semmoinen harhakäsitys, että Hiltun kuoleman on aiheuttanut jokin ulkonainen tapaturma.
Muuten jättää uutinen Juhaan kolean jäljen. Ei tule tällä kertaa mitään surunvoittoista vapautuksen nousua. Päivällisen jälkeen hän menee työhön niinkuin muutkin miehet. Toivolan Hiltun kuolema on väen kesken kuitattu sillä, että se on kuultu, työmaalla ei semmoinen sovi puheen aineeksi. Siellä on miesmäisempää juttua, varsinkin kun isäntäkin on mukana. Hyvin syvällä juttujen pohjalla tuntuu jo "yhteiskunnallinen kysymys". Isäntä saa kuulla sinne päin tähtääviä hienoja letkauksia. Isäntä paasaa viisaamman ylemmyydellä omaa järkeänsä. Työn teko tällöin aina vaistomaisesti hiukan kiihtyy. Vanha Toivola sanoo lopulta jotain niin häijyä, että toiset miehet vetävät suutansa nauruun. Isäntä ihan selvästi hillitsee tulistumistaan, kun hän sanoo:
— Pian se temokraatti näkyy menevän vanhaankin jäärään; niinkuin vosikalla ajais vaan.
Näin kireälle ei jousta vielä ennen oltu tämän talon työmaalla jännitettykään. Koko ehtooruokavälin oli mieliala jäykkä. Oli niinkuin käsillä oleva työ olisi eristäytynyt omaksi itsekseen, niin että oli siis kolme jäykkää kohtaa: isäntä, miehet ja tehtävä työ. Tuo kolmikko muodosti ikäänkuin suljetun voimakehän, joka oli niin suunnattomasti suurempi, raaempi, miesmäisempi seikka kuin minkään Hiltun kuolema, että niitten rinnastaminen samaan ajatukseen tuntuu tympeän luonnottomalta.
Ei tullut surunvoittoisen vapautuksen tunnetta tästä kuolemasta. Ei ollut mitään revittyjen juurten jälkiä, ei mitään korvauksen kaipuuta. Juhan mieli oli tylyssä vireessä, kun hän tänä iltana kulki korpitietään. Kuu paistoi, mutta sen oikea reuna oli jo kutistunut ja sen valo lankesi koleana pirttirähjän yli. Pirtistä ei nyt lähtenyt mitään haaveellisen entisyyden kajoa, se oli täysin tämänpäiväinen. Se ikäänkuin kiiruhti ilmaisemaan, että se on pahasti ränstynyt, että se on vihamielisen miehen maalla ja sen oma ja että sen sisällä on kaksi ihmislasta, joiden olemassaololla ei juuri olisi väliä.
Tie on selvä eteenpäin.