Kapinoitsija
Eipä voisi juuri keksiä keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin: mikä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansallisten kärsimysten jaksoon, joka tunnetaan nimellä sortovuodet. Toivolan Juhan kärsimykset eivät siihen aikaan olleet juuri entistään kummempia eikä hän siinä maailmassa, jossa hän liikkui, muuallakaan nähnyt mitään erinomaisia kärsimyksiä. Talon isäntä nyt ainakaan ei kärsinyt, sillä hän vaurastui vaurastumistaan; hänen karjakantansa kohosi noina vuosina kahdestatoista lypsävästä kahdeksaantoista ja hevosten lukukin lisääntyi kahdella. Hänen suhteensa miehiin oli tullut suljetummaksi ja samalla äreämmäksi — patruunimaiseksi, kuten miehet sanoivat.
Ei isäntä kärsinyt, eikä sanottavammin Juhakaan. Alkoi kyllä juuri niihin aikoihin ikäänkuin kuultaa läpi hänen asemansa epävarmuus; hänellä kun ei ollut kontrahtia ja talon paras metsämaa ympäröi hänen tiluksiaan. Mutta eräitä huojennuksiakin oli. Työpäivä oli lyhentynyt viisitoistatuntisesta kaksitoistatuntiseen ja itse työnteko muuttunut paljon laimeammaksi; entinen käsin kierrettävä puimakone oli ensin muuttunut hevoskierroksi ja lopulta höyrykierroksi, ja viikatetta tarvittiin talossa enää vain sarkojen päitä aukoessa. Tosin eräs koneista, separaattori, myös laimensi ruokapöydän sisällystä loihtimalla entisen vahvan piimän "kurnaaliksi" ja entisen kotoisen voin tympeäksi "kasvis"-voiksi, jota väen kesken leikillisesti kutsuttiin kukkaseksi.
Juhan tapainen väki ei parhaalla tahdollaankaan olisi päässyt selville, mikä Suomen "kansan" asemassa nyt yhtäkkiä olisi ollut niin erinomaisen synkkää. Kun talolliset selvästi yhä vain pullistuivat eikä pitäjän herroissakaan näkynyt mitään köyhtymisen eikä laihtumisen merkkejä, niin oli alhaiselle kansalle käsittämätön se hätä ja hämminki, joka sielläpäin vallitsi. — Taitaa olla niitten virat jollakin lailla vaarassa. Pantiin toimeen kotikouluja ja ne olivat kyllä hauskoja. Siellä istui ikämiehiä, jotka osoittivat huomattavaa lahjakkuutta Europan kartan oppimisessa, mutta oli semmoisia poikasiakin, jotka tirskuivat tyttöjen kanssa, kun nuori vaalea maisteri poru silmässä esitteli "isänmaan" historiaa. Pian kotikoulut sitten kuivivatkin kokoon, mutta monet aivot olivat siellä saaneet kelpo sysäyksen ja alkoivat sen jälkeen aprikoida yhtä ja toista.
Juha ei kuulunut edes niihin, joihin kotikoulut vaikuttivat. Kyllä hänkin niistä juuri jotakin vihiä sai — omassa kylässäkin oli yksi koulu — mutta hänen tajunnassaan ne saivat saman värin kuin monet muutkin tämänaikaiset ilmiöt ja esitelmät, joitten kaikkien pohjalla, olkoot vaikka kuinka ovelasti järjestetyt, kumminkin aina piili se yksi ja ainoa: rahan kieruaminen. Juha oli vakuutettu siitä, että kotikouluissakin lopulta jonkinlaiset "piljetit" oli lunastettava — milläs semmoiset maisterit simsettiänsä tärkkäyttäisivät. Ja hän tunsi hiljaista itsekylläisyyttä todetessaan, ettei hän milloinkaan ollut semmoisiin mielitellyt, itseään nenästä vedättänyt. Eihän hän kylläkään ollut osannut varoihinsa päästä, mutta niin lapsellinen hän ei sentään koskaan ollut, että olisi mennyt piljettejä ostelemaan.
Tämä oli Toivolan Juhan suhde sortovuosien isänmaallisuuteen; tuntuu todellakin keinotekoiselta siitä ollenkaan puhua. Se oli jotain semmoista kuin kirkonkylän nuorison-"yhtiöt", joka kanssa omalla tavallaan kierusi rahaa hervottomilta renkipojilta ja piikatytöiltä.
Näin ollen jäi myös ensimmäinen iso-lakko häneltä vallan elämättä ja koko sen sisällys täysin käsittämättä. Kuulihan hän sen tapauksista puhuttavan — mihin siitä olisi korvansa pannut? — mutta niissä puheissa oli Juhalle jotakin ärsyttävää. Että semmoisen homman perustana oli jotain kierää, siitä oli Juha vakuutettu, ja ne sanat, jotka Rinne sanoi suurlakon jälkeen, jäivät pysyvästi hänen mieleensä. Rinne sanoi: "työväki kuurasi herrojen napit".
Saavuttamalleen äänioikeudelle ei Juha antanut sen suurempaa arvoa eikä ensimmäisissä vaaleissa äänestänytkään. Niihin aikoihin oli hänen yksityinen elämänsä juuri vaikeimmillaan, vuotta ennen kuolemantapauksia. — Harrastakoot ne, joitten asiat ovat paremmalla kannalla. Ei niistä kumminkaan leipä lisäänny.
Suurlakon jälkeenhän työväenliike pääsi Suomessa suureen vauhtiin; innokkaat agitaattorit lähtivät liikkeelle, yhdistyksiä perustettiin ja sanomalehdet liehtoivat. Kolme vuotta suurlakon jälkeen tiedettiin Toivolan Juhakin jo selväksi "temokraatiksi" ja niin kai hän olikin, mutta — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — ei suurlakko, eivät agitaattorit eivätkä sanomalehdet olleet siihen asiaan hiventäkään vaikuttaneet; ne eivät pystyneet tasatukkaiseen, kaljupäiseen Juhaan. Hän ei viitsinyt etäisestä asumuksestaan lähteä tallustelemaan agitaattorien kokouksiin. Sanomalehti hänelle tuli ja ensimmältä hän sitä lueskelikin, umpimähkään nylkemisjuttuja ja naimailmoituksia, mutta Hiltun kuoleman jälkeen hän ei enää niitä viitsinyt tavailla; eikä hän koskaan ollut semmoisille taruille pannut täyttä arvoa.
Sinä päivänä jona Hiltun kuoleman sanoma oli saapunut, ei Juha ehtoolla sänkyyn mentyänsä heti saanut unta. Ensin hän muisteli Hiltun lähtöä ja omaa osuuttaan siihen — itse kuolemantapaus ei juuri hänen ajatustaan askaroittanut. Himmeä kuuvalo täytti pirtin, Lempin ja Martin hento hengitys kuului. Tämmöisenä hetkenä, kun ajan ja paikallisuuden vaikutus heikkenee, tekevät laihemmatkin aivot hyvin kevyesti laajoja katselmuksia. Kuudennellakymmenellä oleva töllin äijä, jolta vaimo ja lapsia on kuollut, tulee pakosta ajatelleeksi myös omaa kuolemaansa ja ennen kaikkea jäljelläolevaa elämäänsä. Tunti kuluu tunnin jälkeen, mies laskee mällin pois ja ottaa sen taas takaisin, nousee juomaan ja oikaisee taas sänkyynsä. On niinkuin makaisi tuulisessa autiossa huoneessa; uni ei tule. Nuo kaksi lasta noin nukkuvina tässä hiljaisuudessa ovat hänelle hirvittävän vieraat; ne ovat semmoisia lapsia, jotka ovat tulleet maailmaan sattumalta, joiden syntymisestä ei ole iloittu; jotka äiti pois mennessään on tänne jättänyt.