Kun töllin äijällä on vaimo, vaikka huonokin, ja kasvavia lapsia, toisin sanoen perhe ja "huusholli", niin saa hänen taakkansa olla kuinka raskas tahansa, hänen elämänsä on kumminkin täyttä sitkeätä elämistä, tasaista, köyhää ja ajatuksetonta. Hän ikäänkuin laskee taakkansa maahan eikä yritäkään sitä sen kauemmaksi. Ja niin kuluu vuosia. Mutta sitten se tulee se uneton yö, jona hän huomaa ettei hänellä enää ole edes taakkaa. Kuolema on viime aikoina runsaalla kädellä jakanut huojennusta. Mutta nyt tuleekin huojennus taakaksi. On tyhjyys, kolea vapautumisen tuoma tyhjyys, johon pakkoajatukset omin valloin virtailevat; ja sellainen on tottumattomalle tukala vaiva. Kun huushollin suuri tunne on poissa, tulee lukemattomien sivuasioitten huono tila alastomammin näkyviin. Tulivathan ne huonot asiat kyllä ennenkin mieleen etäämmällä yksin kulkiessa, mutta kaikkien niitten yläpuolella oli se mitä siellä kotona oli: vaimo, lapset, lehmä, sanalla sanoen huusholli. Se oli semmoinen olemisen ja elämisen keskus, jota eivät mitkään huonot asiat voineet olemattomaksi tehdä. Siihen kurjaan seikkaan kaikki perheen jäsenet tiedottomasti turvautuivat; siihen kuului silloin Jumalakin. Nyt ei ole sitä elämän keskusta, laakea muu-maailma on noussut minän tasalle; nuo kaksi nukkuvaa lasta ovat niinkuin tiellä, sivuasioista on tullut pääasioita.
Juhan yöllisen mielialan pohjalla liikkuu jo tiedoton kaipaus muitten pariin. Tämä autio pirtti ei enää tunnu kodolta, tänne ei enää koskaan palaa Hiltukaan…
Niin aletaan Toivolan Juhassa näihin aikoihin huomata semmoinen uusi piirre, että hän viivyttelee kylässä, poikkee tuttuihin asumuksiin, istuu ja puhua paasaa tuntikausia. Hän arvostelee tämän maailman olikkeita, ääni tulee kimeäksi, melkein vihaiseksi. Esityksellä on kauttaaltaan semmoinen sävy, että hän on sen itse niin tutkinut ja harkinnut, ei hän ole mikään semmoinen tavallinen temokraatti, jommoisia muut miehet ovat. Puheesta kuuluu vielä joskus semmoisetkin sanat, että "niinkuin Vapahtaja sanoo" —
— Vanha Toivola taas profeteerasi puolen päivää, sanovat akat hänen lähdettyään.
Semmoisen pitkän paasauksen jälkeen on Juhalle kotiinpaluu entistä kolkompaa. Metsäteitä mennessään hänestä tuntuu, niinkuin hänellä olisi noitten vieraitten ihmisten asioita ajettavanaan, niinkuin olisi antautunut johonkin pitkälliseen toimeen niitten hyväksi. Se tunne tympäisee, sillä hänen perusluontonsahan ei ole milloinkaan rakastanut ihmisiä. Hän on niitä sietänyt, sillä hänen on ollut niitä siedettävä hamasta lapsuudesta. Mutta milloinkaan eivät ihmiset — semmoisena kokonaisuutena kuin ne tätä maailmaa asuvat — ole hänelle ehjästi mitään hyvää suoneet, eivät köyhät eivätkä rikkaat.
Oikeastaan on siis minkäänlaisen aatteen (Juha sanoo: aarteen) harrastaminen Juhalle luonnon vastaista. Mutta luonnossa on ristiriitaisia voimia ja jokin semmoinen peruuttamaton, sattuneisiin tapahtumiin nojautuva voima ajaa hänet nyt tätä "temokraatin aarretta" asumuksissa paasaamaan. Se voima ikäänkuin seisoo jossain rinnatusten sen tosiasian kanssa, että kotona on koleata eikä enää voi lämmetä. Hänen täytyy jankuttaa ihmisille jotakin. Ei hän näissä aatteellisissa keskusteluissaan milloinkaan ole täysin yksimielinen kenenkään kanssa. Vaikka hänelle sanoisi kuinka selvän temokraattisen tosiasian, niin ei hän siihen nyökkää, vaan on hänen siihen keksittävä jotakin, usein sangen hämäriä perusteluja, joita toinen ei ole käsittänyt, vaikka onkin löyhästi lausunut tosiasian. Vanhan Toivolan täytyy saada "profeteerata".
Ja hän "profeteeraa", ikäänkuin polkee yksillä jalan sijoilla, monina vuosina, joina suomalainen työväenliike nuorien tärkkikauluksisten etumiestensä ajamana edistyy ja kehittyy. Nuo tärkkikaulaiset ovat hänelle vieraita, melkein vastenmielisiä, sillä hän ei pääse siitä vanhasta epäluulosta, että ne ainakin jonkun verran kieruavat rahaa myös omaan pussiinsa. Joku tärkkikaulainen taas, jos sattuu Juhan paasausta kuulemaan, katselee häntä tylsin, vaivautunein ilmein. Niin kuluvat vuodet.
Kunnes tuli maailmaan se suuri sota, jonka kärsimysten kautta ihmiskunnan oli käytävä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtäviä toteuttamaan. Ihmiset, jotka olivat perineet yhdeksännentoista vuosisadan sielun, istuivat loppukesän iltoina sanomalehtiensä ääressä koettaen arvella, mikä puoli tässä nyt voittaa ja eläen siinä uskossa, että sitten sitä taas jatketaan niinkuin ennenkin; on hauska elää tämmöinen maailmansensatsioni. He uskoivat sodan loppuvan ensimmäiseksi jouluksi, mutta kun se ei loppunut vielä toiseksikaan, niin he alkoivat tuntea ahdistusta, sillä he tiedottomasti aavistivat, että tästä ei ollenkaan päästäkään aseellisella voitolla, vaan on sen jälkeen edessä jokin pitkällisempi piina. Jatkuva aseitten kalske muodostui tällöin niinkuin armon ajaksi ja tuli ilmi sellainen uskomaton seikka, että ihmiset hirvittävän teurastuksen aikana olivat vähemmän vakavia kuin rauhan oloissa, he elivät vedenpaisumuksen aikana niinkuin heidän ennen sanottiin eläneen sen edellä. Ne aatteet ja ihanteet, joita viime vuosisadan jälkipuolisko oli afääriensä lomassa kokoon näperrellyt, osoittautuivat olevan paperia ja mustetta. Sääli oli nähdä ikämiehiä istumassa romahtaneiden ihanteittensa ääressä, sääli sen vuoksi, että he todellakin näyttivät niihin uskoneen. Nuoriso oli onnellisempaa, sillä se ei ollut aikaakaan niihin enää uskonut. Se kuljeskeli maanteillä ja tanssi yhdistyksissään ja muutamat hävisivät salaperäisellä tavalla. Yleensä elettiin päivästä toiseen.
Kunnes idässä romahti. Siinä romahduksessa oli monelle suomalaiselle, kaikessa hiljaisuudessa, pettymyksen ilkeä sivumaku. Mitäs nyt tehdään, kun tähän asti oli tehty afäärejä ja vallitöitä? Hiukan toivuttuaan riensi kansa osoittamaan, että se oli erinomaisen uskollinen valtakunnan kokonaisuudelle. Uskollisuuden merkiksi saatiin ja annettiin erinäisiä suuteloita ja allekirjoituksia, joita vastaan ei muistutuksia tehty, vaikka sananvapaus vallitsi. Valitettiin salaperäisesti kadonneita nuorukaisia, joiden teko Suomenkin perustuslakien mukaan oli maanpetos. Tätä uskollisuutta kesti bolshevikkien esiintymiseen asti, joka ensin oli valtiorikos, mutta muuttui sitten tunnustetuksi valtioteoksi. Siihen aikaan alettiin Suomessa yleisemmin puhua itsenäisyysmiehistä…
Siellä syvyydessään eräässä Suomenmaan kohdassa elää vielä Toivolan Juhakin; onpa hän tällä hetkellä varsin kiinteästi tekemässä kansallensa historiaa.