On ihana aamu toukokuun lopussa, maa ja maan kasvut tuoksuvat, siellä täällä ojanteissa näkyy keltaista väriä. Toivolan Juhan karvaisista kasvoista kiiluvat pienet silmät virkeinä ja touhukkaina, kun hän lämmenneestä korvestansa lähestyy kylän maita. Hän on nuorekkaamman näköinen kuin kymmenen vuotta takaperin, elämä tuntuu turvalliselta näin kesää vastaan — ja muutenkin. On hauska taas mennä aukeille maille koko päiväksi. Hän ei mene nyt päivätöihin, vaan Rinnelle.
Kävi niin tässä aikaisemmin keväällä, että Juha sattui olemaan kirkolla juuri sinä päivänä, jona vallankumoussankarien hautajaisia vietettiin. Kansaa tuli kaikilta suunnilta pitkissä jonoissa ja punaisia lippuja oli aina siellä täällä jonon keskelläkin. Juha osui Kuuskosken tienhaaraan juuri samaan aikaan kuin tehtaalaisten jono saapui. Jonosta käskettiin tiukanpuoleisella äänellä Juhaakin yhtymään riviin. Juha sanoi: "kyllä minä paikkani tie'n", ja yhtyi riviin. Hän katseli sitten sitä punaniskaista nuorta miestä, joka häntä oli komentanut, ja ajatteli, että mikä sinä luulet olevasi. Mentiin nuorisoseuran talolle ja ruvettiin siellä pitämään kokousta. Muutamat kirkonkylän herrat olivat nostaneet sinivalkoisen lipun; nyt keskusteltiin mitä niille olisi tehtävä. Vieläkin ärtyneenä siitä, että häntä oli niin tylysti riviin komennettu, käytti Juha puheenvuoron, ensimmäisen eläissään. Häntä katseltiin ja outoiltiin ja siitä Juha nautti. Hänen puheensa oli lyhyt eikä ollenkaan koskenut koko lippuasiaa, mutta siitä oli kumminkin se seuraus, että hänet valittiin siihen komiteaan, joka lähti vaatimaan lippuja poistettaviksi. Komitean johtavana miehenä oli se sama kuuskoskelainen punaniskainen, mutta Juha katsoi asiakseen vanhimpana miehenä kanssa sanoa sanansa. Ja Juhan puheet eivät olleetkaan mitään lipsutuksia. Kun herrat myöhemmin keskenään juttelivat päivän tapauksista, sanoivat he:
— Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika risa oli.
Niin Toivolan Juha varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti. Kun hän sinä päivänä palasi kirkolta, täytti hänen mielensä vielä korpitielläkin ankara uho. Hän oli vieläkin näkevinään kaikki ne vieraat kasvot, jotka päivän kuluessa olivat häneen tuijottaneet ensin kokoushuoneessa ja sitten herrojen tykönä. Hänellä oli sama, hiukan näräinen tunne kaikkia noita kasvoja kohtaan. Ei hän tarvinnut kenenkään ohjausta, kyllä hän tiesi mitä tekee.
— Ei semmoset miehet tie' temokraatista mitään — en minä tarvitte neuvoja.
Pirtti tuli taas näkyviin, niinkuin tuhannesti ennen. — Ajakaas vielä minä pois tästä asumuksesta, ajatteli Juha, ja pitkästä aikaa vierähti mieleen taas tulevaisuuden suunnitelmia. — Onpa talvi ohitse…
Kun Juha sitten seuraavan kerran oli talossa, paasasi hän työmaalla niin pitkälle, että isännän täytyi kiroten tiuskata: "Suu kiinni! se olen minä, joka täällä mökötän." — "Kyllähän vielä nähdään", sanoi Juha hiljempää.
Ja pian se sitten nähtiinkin, sillä tänä alkusuven aamuna ei Toivolan Juha olekaan menossa päivätöihin vaan Rinnelle. Nyt on suuret lakot tässä pitäjässä. Meijeri on saanut käydä näihin asti, mutta nyt pannaan sekin toppiin. Saa nähdä tuleeko sinne talollisia vastarintaa yrittämään. Juha menee kuin kirkkoon, hän on paraassa kunnossaan niin sisältä kuin ulkoa. Miehevä turvallisuuden tunne täyttää mielen. Kun hän kylän aukealla katselee vainioita ja muistaa niitten kunkin omistajaa, niin häntä pyrkii hymyilyttämään. Eilen hän oli joukon mukana silmäilemässä rikkureita ja tänään on vainioilla jokin uusi sävy. Ennen toi varttuva laiho mieleen isännän ja hänen lukitut aittansa; nyt se tuo vain tämän käynnissä olevan työväen homman tänä keväisenä päivänä. Koko lakeuden rikkaus on niinkuin yhtä rikkautta.
Oman talon isäntä on järvellä rysiänsä kokemassa ja näkee Juhan tulevan pitkin korpeen vievää karjakujaa. Välimatka on siksi pitkä, että isäntä voi avoimesti katsoa tuota vanhaa äijää, jonka hän tuntee paremmin kuin soisi tuntevansa. Se on niin vanha, niin köyhä ja niin vakiintuneesti tiedoton ja älytön, että isännästä hänen vihansa sitä kohtaan tuntuu vastenmieliseltä. Hän ei voi sitä muuta kuin vihata, mutta samalla on tuossa sen hartaassa menossa jotakin vääntävän epätoivoista. Se asia, jonka humina nyt täyttää nämä päivät, on jotakin toista; se on kyllä ahdistavaa, mutta se on semmoista, jonka edessä ihmisen syvin, yksinäinen tunto seisoo avuttomana ja myöntyväisenä. Jonakin totisena hetkenä tuntee halua antautua sen valtavaan huminaan, mutta kun sitten näkee tuommoisen vanhan vastenmielisen Jussin takkuparran ja hölmömäisen pisteliäät killisilmät, niin sävähtää ilkeästi ja tuntee vihaa; se viha on oikeastaan omakohtaisen ristiriidan synnyttämä.
Tämmöiset pienet sisäiset tapaukset ikäänkuin kumpuilevat ihmisistä kaikkialla ja yhtyvät siksi jännittyneeksi paineeksi, joka täyttää ilman tänä vallankumoussuven päivänä. Se paine muovautuu ja purkautuu niissä joukkonäytelmissä, joita esitetään meijerin pihalla. Sieltä kuuluu huutoja ja pitempi puhe, isomman joukon puolelta näkyy jännittyneitä alaleukoja ja katseita, pienemmän joukon puolelta kiukustuneita. Siellä ollaan puoleen päivään asti ja sitten hajaannutaan; tämän päivän näytelmä on tällä paikalla ohi. Illan tullessa keskustellaan siitä monessa ihmisasumuksessa. Ei enää puhuta siitä, kenellä on oikeus tai onko kenelläkään, vaan selostellaan omituisen eloisasti vastapuolen liikkeitä ja menettelyjä. Ja kun päivä laskee, sulkevat talolliset visusti ovensa ja asettuvat nukkumaan vuoratuissa ja maalatuissa päärakennuksissaan. Noissa suurissa huoneriveissä ja ruohoisilla pihamailla on vielä jäljellä vanhan kotirauhan varmuutta.