Mutta maantiellä kylän raittilla liikuskelee hämäriä olentoja. Paperossit kiiluvat ja joskus rämähtää nauru. Yhtäältä lähestyy kolme piikatyttöä kaikilla samanlaiset hohtavan valkoiset pumpuliliinat päässä. Heihin yhtyvät nuo miehiset olennot ja he menevät kaikin pieneen tönöön, jossa joskus on myyty vehnästä ja limonaatia. Heitä on siellä pihamaalla toistakymmentä eikä yksikään isänmaanystävä voi milloinkaan saada selville, mitä heidän keskensä siellä tapahtuu.
Se on sitä joukkoa. Toivolan Juha ei siitä tiedä mitään. Hän puolestaan on koko päivän rehjunnut mukana ja ehtoolla väsyneenä laahustanut korpeensa. Hänen mielessään ei tällä kertaa ole sijaa epäluuloille eikä saivarteluille, ei hän näinä päivinä enää ole profeteerannut. Hän näkee nyt vain talolliset ja niiden vastarinnan. Semmoinen tila on selvempi ja samalla ehjempi; se on sopusoinnussa ajan aaltoilun kanssa. Vanha Jussi elää täydesti vallankumoussuven hengessä.
Ja vallankumous jatkuu ja paisuttelee omaa varmuuttaan. Joka aamu tuo posti sanomia, jotka kertovat kuinka liike yhä on kasvamassa kautta maan, aina Helsingistä ruveten. On Suomen köyhälistön ihanin kesä. On viikkokausia, joina ei tarvitse nähdä kulmaakaan porvarillisista herraslehdistä, jotka aina vetelevät ja venyttelevät koettaessaan ponnistella työväen totuutta vastaan. Ei merkitse mitään leikkuupellolla, vaikka isäntä on mukana ja vihapäissään yksin pystyttelee kolmen saran elon. On melkein nautinto nähdä hänen voimatonta kiukkuaan, kun miehet istuvat toista tuntia sirppejään hiomassa. Entisaikain kilpaleikkuusta ei näy jälkeäkään. Köyhälistön kesä 1917. Vapaana ja pystypäin kulki sorea sälli kesäisiä teitä, torpparille kävivät torpan maat rakkaammiksi, niistä henki iloista lupausta…
Mutta Suomen kansan kaikkienkin kerrosten vaiheissa on tähän asti tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa. Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan totta tarkoittanut.
On talvi, on tammikuu. On pyryä ja pakkasta, on kirkkaita tähti-iltoja, joina pysähtynyt aika hiljaisissa metsissä näyttää kuuntelevan vuosikymmenien takaisia asioita ja lumen tupsahdus oksalta alas on kuin syvä häiritsemätön henkäys hartauden keskellä. Semmoisina ovat vuosikymmenien talvet uudistuneet ja kapeilla talviteillä lumisten puitten varjossa on liikkunut ihmisiä, joita perinnäinen luonto on vetänyt tuon hartauden osallisuuteen.
Niin on ollut; ei nyt.
Tuskin nyt kukaan huomaa, että talvi on tullutkaan; äskenhän juuri oli marraskuu, kun lahtarikaarti masennettiin. Vasta on kolme viikkoa oltu verolakossa. On myös päätetty olla maksamatta kirkollisia maksuja. Töllinäijien aika ei kulu kotona. Kotona yksinäisessä pirtissä vaanii hämyisinä päivinä entisaikainen unelias hiljaisuus, ja se ei sovi nyt. Tiedottomasti sitä kartetaan. Kuinkahan eduskunnassa käy? Aikovatko porvarit laillistuttaa lahtarikaartin? Silloin on meidän poikien kanssa aika nousta. Mitä se on se eduskunta? Me hävisimme vaaleissa — no hävittiin sitten, jumalauta, se on pieni asia. Koko eduskunta on akkamainen asia; porvarit siellä kumminkin aina mukana kieruavat, jos hävittiin tai voitettiin. Vaikka työväellä olisi mimmoinen enemmistö eduskunnassa, niin on se samantekevä niin kauan kun porvareita kerran on ja aittojen avaimet riippuvat heidän kamariensa seinissä. Me emme perusta semmoisista eduskunnista emmekä enemmistöistä. Kyllä me näytämme kellä enemmistö on. Meitä on vissiin enemmän, sitten kun tosi tulee.
Aivan niin kuin reimaa sälliä jossain nimipäivätanssissa alkavat ällöttää kahvipöydät ja muut sievät laitokset. Hän hihkaisee ja lyö.
Toivolan Juhalla ei enää ole sanottavia kotihuolia, sillä Lempi on jo neljäntoistavuotias ja hoitaa kyllä lehmän, vallankin nyt, kun se ei lypsä. On siis jo kulunut kymmenen vuotta siitä suuresta kuoleman suvesta, jolloin tuo sama Juha kävi Tuorilassa sukulaisissaan. Se oli niitä vanhanaikaisia suvia, kun sihisevillä poudilla ei tahtonut olla loppua ollenkaan… Ei Toivolan Juha enää muistele niitä vainaita, enempää kuin suuria sukujaankaan, ne eivät kuulu tähän tämänaikaiseen. Nyt on torppari-asia kysymyksessä, siitä nyt puhutaan, ja lahtarikaarteista. Juha istuu tutussa asumuksessa ja paasaa kimeällä äänellä. Ehtoolla hän menee kotiin, haukottelee ja ajattelee tuskin mitään. Pirtti sänkyineen ja ryysyineen on vuosien kuluessa saanut toisen ilmeen. Ennen siellä asui puute, nyt siellä asuu lievä, mutta oikea kurjuus; pirtin monista pienoiskohdista on kadonnut entinen asumuksen henki, ne muistuttavat suuren talon renkipirttiä, jonka ilmaan on jäänyt lemuamaan maantieltä työhön otettujen tilapäisten sällien kalsea rivous. Sitä voisi pitää kuvitteluna, jollei sitä vahvistaisi silminnäkyvä tosiseikka: täi. Se on jo Toivolassakin. Ja siinä sängyssä, missä täi on, siinä eivät viihdy haaveelliset ilta-ajatukset. Täi ei ole tolkuton eikä satunnainen eläin, ei sen viihtyminen riipu likaisuudesta, vaikka niin uskotellaan. Se voi pysyä poissa ränstyneimmästä tönöstä, mutta se ilmestyy aina hitaana ja varmana sinne, missä niinsanottu ihmisyys värjöttelee viimeisillään, kuten sotarintamien juoksuhautoihin, renkipirtteihin ja muihin suojiin, joissa työväkeä säilytetään.
Toivolassa on nyt sekä puute että kurjuus. Juha ei päässyt syksyllä kenenkään ruokakuntaan, korttileipä on haettava kirkolta, jonne on toista penikulmaa. Toivolassa nähdään usein päiväkausia selvää nälkää, ei ole muuta kuin perunoita ja silakan suolavettä. Lempi ja Martti sitä useimmiten syövät kahdestaan, sillä Juha on melkein aina poissa; onpa joskus poissa öitäkin. Nuo kaksi hoikkakaulaista, kuoppasilmäistä olentoa ovat säilyttäneet henkensä. Siellä ne lämmöttömien ryysyjen seassa ovat harmaina ja laimealiikkeisinä, niinkuin kaksi aineellistunutta puutteenkäsitettä. Eivät ne käy kansakoulua, eivät edes elämän koulua.