Juha viihtyy kylän mailla poissa kotoa. Hänen on kuiskaillen puhuteltava yhtä ja toista "toveriaan" — hänen täytyy pyytää rahaa lainaksi. Rinne — kuka sen miehen oikein tuntee? Hän on viekas ja kavala villitsijä, mutta — kaikessa hiljaisuudessa hän holhoo vanhaa Toivolaa. Hän teettää Juhalla pieniä yhdistyksen toimia, mihin tämä suinkin pystyy, ja pistää niistä aina kouraan jonkin markan. Rinnellä on suuret asiat, hän liikkuu vielä porvarienkin meiningeissä, kaiken maailman lautakunnissa. Silmäkulmat ovat aina kurtussa ja puhe on terävää ja lyhyttä selittelyä. Hän vain hymähtää Juhankin puheisiin, kun Juha uhossaan jotakin hölpättää. Rinne on sentään parempi kuin yksikään isäntä.
Mutta kun ihmisen asiat ovat ahtaalla, tulevat ne usein vielä ahtaammalle ja ovat lopulta ahtaimmillaan. Sinä keskiviikkona oli Toivolassa asiat niin, että päivä oli oltu leivättä, lehmältä olivat viimeiset heinänrippeet loppuneet, eikä Juha enää nähnyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Lehmä poiki viiden viikon päästä; sitä oli surkea pitää pelkillä lepänkerpuilla. Mutta Rinnellekin tuntui vaikealta taas näin pian mennä. Ja mistä se heiniä antaisi? Lapset kastavat perunaansa suolaveteen ja nieleskelevät raskaita nielauksia. Juha kumminkin lähtee kylälle, poikkeaa vain muuten Rinnelle, ei puhu mitään. Lapset alkavat nyyhkyttää, sillä he arvaavat, että isä on taas yön poissa, kun se näin iltapuolella lähtee.
Vanha Toivola lähestyy Rinneä niinkuin jotain parempaansa ainakin — viime viikkojen asiat ovat hänestä paljastaneet saman piirteen, joka hänet kerran vei Tuorilaan. Mutta kun hän astuu Rinnen pirttiin, tuntee hän heti, että hän on tullut kovin sopimattomaan aikaan. Ei Rinne nyt kerkiä Juhaa muistamaan. Ääni kuuluu kamarin puolelta, siellä on useita muitakin miehiä ja puheesta kuuluu, ettei siellä keskustella kauniista ilmasta, ei olla koossa sattumalta. Rinneska vie sinne kahvia ja Rinne käväisee pirtissä katsomassa, kuka tuli. Hän vastaa Juhan hyvään päivään teennäisen ystävällisesti ja menee sitten kamariin takaisin. Kun Rinneska palaa kahvia viemästä, sanoo hän Juhalle:
— Menkää vaan Toivola tekin kamarin puolelle, siell' on toisiakin miehiä.
— Passaako sinne mennä?
— Kyllä-mar — eikös Toivola saa tulla? huutaa hän kamarin puolelle.
Sieltä ei kuulu oikein selvää vastausta, mutta Rinneska sanoo: —
Menkää sinne vaan.
Juha tulee ja istuu kamarin ovipuoleen. On ihan niinkuin olisi talossa päässyt kamarin puolelle isäntien seuraan. Täälläkin on paperossit ja kahvikupit, on liinat pöydässä ja tauluja seinässä. Juha ei aavista, miksi kaikki paikkakunnan johtomiehet näin arkipäivänä ovat noin juhlallisesti kokoontuneet, paremmissa vaatteissaan ja pitkävarsisaappaissaan. Onko jokin kokous?
Juhan ei auttaisi näin istua. Jos nyt kotona olisi leipää ja heiniä, niin olisi Juhan tässä erinomaisen viihtyisä olla. Malttamattomana hän koettaa kanssa ottaa osaa keskusteluun, jonka perustaa hän ei vielä tiedä. Puhutaan Kuuskosken harjusta, mimmoinen se on miltäkin kohdaltaan. Kyllä Juha sen harjun hyvin tietää.
— Kyllä-mar se vaan hyvä puolustuspaikka on, sanoo Juha. —
Meinataanko sitä sitten semmoiseen tarvita?
— Tiedä, vaikka jo tarvittaisiin, sanoo yksi miehistä.