Poika-iältäni säilyy siis muistissani vain hajallisia kuvia, joista en juuri itsekään välittäisi. Sillä joskus sattuu, että ne asettuessaan mielialani eteen voivat keskellä runollista metsätietä yhtäkkiä häiritä koko oloani. Ja niistä alkaa tavallisesti mielikuvien verkko, joka on niin kudottu, että sen läpi katsottuna kaikki mitä olen ollut ja elänyt, näyttää sietämättömän epäsointuiselta. Sieltä vilahtaa mieltä etovana ensimmäinen rakkauteni, tosiasiallinen, ei se, josta kirjoitetaan. Näen vanhuuttaan vaappuvan pörrökarvaisen Liinu-nimisen hevosen, jonka mitätöntä muistoa en saa poistumaan, näen kotini … ja vaikkeivät ne mielikuvat tuotakaan minulle mitään lempeätä hartaushetkeä, niin otan ne kerran tyynesti katsellakseni sieltä kaukaisuudesta. Ovathan ne kuitenkin olleita ihmiselämän tapauksia.
* * * * *
Minun isäni ja äitini ovat ikänsä kaiken olleet pikku-eläjiä. Kaikenlainen ahertaminen kuuluu heidän luontoonsa, ja tähän aherrukseen liittyy aina nöyrä ja lämmin hartaus, joka ilmenee hiljaisena valitteluna, penseä huokailu, joka on ominainen hyville mökkiläisille. Paraiten sen kuulee siinä äänessä, joka liittyy haukottelemiseen. Lapsesta pitäen on minussa tämän heidän pikkupiirteensä vastavaikutuksena — ja ihan luonnonlain välttämättömyydellä — ilmennyt ylimielinen välinpitämättömyys kaikesta, harkittu huolellisuuden halveksiminen ja näin ollen jatkuva eripuraisuus isän ja äidin kanssa. Kun isä oli kipeä ja huohotteli sängyssään, ei se herättänyt minussa sääliä, vaan vastenmielisyyttä. Jos silloin tuli vieras, puhui hän tämän kanssa mielellään, yhä huohotellen, mutta minä pakenin ulos. En ymmärrä miksi, mutta aina minun on ollut mahdotonta osoittaa huomiota hänen kivulleen, vaikka salaa olen pannut merkille, että hän joskus on sentähden itkenyt itseksensä.
Isän kivulloisuuden takia olivatkin meidän kotielämässämme useimmat hetket epäsointuisia. Mutta oli sellaisiakin hetkiä, joina joku onnen harhakuva lumosi isän ja äidin sielun, niin että he tulivat hentomielisiksi, joka taas kiusasi minua. Minua kiusasi kaikki.
Muutamat lähiseudun isännät, jotka emäntiensä tähden eivät uskaltaneet ryypätä kaupungin aineita kotonansa, hommailivat niitä silloin tällöin meille ja pujahtivat salavihkaa nauttimassa. Isä ja äiti tunsivat liikutusta tästä luottamuksesta, jonka he erikoisella kunnollisuudellaan olivat ansainneet, sillä sen tiesi jokainen, etteivät asiat meiltä minnekään kulkeneet. Ja naapuritölleissä kadehdittiin ja katsottiin meikäläisiä kieroon.
Kun esim. Siintolan äijä tuli meille, valtasi sekä isän että äidin mykkä palvelevaisuus. Mentiin kamarin puolelle, jossa minä loma-aikoinani kirjoittelin, ja siellä ruvettiin tekemään puolikuppisia. Isä punoitti sisällisestä menestyksen ilosta, siveli leukansa alla viihtyviä parranhaippujaan ja aina vähän päästä oli alkavinaan jotain puhua, vaikkei ollutkaan mitään sanottavaa: "… se tota noin…" Ja äidin suurissa silmissä näkyi hartauden loistetta, kun hän kiiruhti kamarista pirtin puolelle, jonne joku kyläläinen kuului tulleen.
Minä en koskaan pysynyt sisällä näinä merkkihetkinä, vaan retkeilin harvapuiselle kunnaalle, jossa minulla aidan alla oli tupakkavehkeet. Hyräillen keskeyttämättä yhtä ja samaa laulua makasin tuntikaudet selälläni ruohikossa ja tunsin suonissani tupakan herättämää halua kokea jotain epämääräistä hekumaa… Sitten kävelin kotiin, josta Siintola oli lähtenyt ja jättänyt jälkeensä lauhkean onnellisuuden mainingit. Isä hääri alhaalla "puu-alttarillaan" kokoilemassa syliinsä jos jonkinlaista kapulaa, jota sitten asetteli pirttiin kuivamaan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Hänen tyydytyksensä oli sitä syvempi, mitä enemmän ja mitä erilaisempia puita oli eri ryhmiin huolellisesti asetettuna kuivamaan, olipa sitten suvi tai talvi. Ja äiti kokoili kutun ämpäriin sotkuja juomaksi, ja mitä monipuolisemmaksi hän sen sai, sitä liikuttavampi oli hänen onnensa. Kun ehtoo tuli ja puita oli karttunut pirttiin ja kuttu saanut juomansa, sanoivat molemmat "hohoi" äänellä, joka minussa vihloi luita ja ytimiä ja herätti riitelemishalua. Minussa oli paljon poikaa, sillä minä hommailin jo silloin itse koulunkäyntiini tarvittavat rahat.
Nyt oli käynyt hyvin, sillä Siintola oli antanut isälle luvan kokoilla perämaasta puita, ja siksi tuli "hohoi" tänä iltana tavallista syvemmältä sydämen pohjasta.
— Olisihan sitä taas puita, mutta ei niitä saa millään kotiin — hohoi.
Tiedän kyllä, että se oli rumasti, mutta ainakin silloin minun oli mahdotonta olla siihen sanomatta: