— Ja teitä ei saa millään lakkaamaan rutisemasta, oli asiat kuinka hyvänsä.
Se oli ensimmäinen laukaus. Isän kasvot synkistyivät ja hän mutisi:
— Kalva sinä hyvin vaan, poika parka. Mutta hankkisit ensin sylyyksenkin puita ja nalkuttaisit sitten vasta. — Hän nousi niinkuin jotakin tekemään ja minä jatkoin:
— Ei niillä hankkimisilla kannata teidänkään isotella.
Äiti ei puhunut mitään, mutta tempoili kiukkuisesti minulle suupieliään.
Minä sanoin hänelle:
— Mitä te siinä nikutatte, ei se auta.
Isä meni ulos ja äiti väänsi itkua: "Kehtaat sillä lailla isääs kalvaa, kyllä se niin monta kertaa sun tähtes…"
Isä kuului palaavan ulkoa. Minä menin ilman illallista maata ja paukautin ovea mennessäni.
Viikon päästä oli meillä Mikkolan äijän pullo, ja se oli siksi iso, että äijä lähti meiltä aikalailla "nauttineena". (Tämä oli "nauttimista", kylän pojat sensijaan "renttuilivat".) Isäkin oli "nauttinut", ja silloin väreili meidän asumuksen yllä aina erikoinen sävy. Jokapäiväisessä elossa oli näet isän ja äidin asema jotenkin yhtäläinen: äiti ymmärsi ja harrasti puuasioita ja isä ohjasi moitiskellen äitiä kutunjuomakysymyksissä. Mutta kun isä oli "nauttinut" ja meni sitten lämpöisen lempeänä sänkyyn "huokaamaan", niin silloin hän oli oikein "meidän isä". Äiti oli ääneti hartaudesta, minä halveksimisesta.
Nyt oli Mikkolan äijä antanut heinämaata niin paljon, että sillä olisi saattanut ruokkia kolme kuttua talven yli.