Kun siis talvi alkoi, oli metsässä puita ja ladossa heiniä, mutta ei ollut hevosta, millä niitä kuljettaa. Hevosta… Mutta nyt osoitti isä, että hän ansaitsi maineensa, että hän oli parhaita, huolehtivimpia mökinäijiä. Hän ahersi kuin ahersikin niin, että joulun edellä osti jostain töllikulmalta hevosen kolmellakymmenelläyhdellä markalla. Hän aikoi pitää sitä talvisydämen, vedättää puunsa ja myydä sen kevätpuoleen, saisi ehkä hyvät ruokkijaisetkin. Hevonen oli heikko ja vanha, mutta oli huomattava, että se sentään joutui pois kurjuudesta "oikeisiin ihmisiin", kun joutui meille.
Tätä hevosta minä halveksin alusta aikain, mutta siihen liittyy kuitenkin yksi minun kiintyneistä muistoistani. Siitä on jo toistakymmentä vuotta, ja sen hevosen nahasta tehdyt saappaanterät ovat jo mädäntyneet jossain perunamaan syrjässä. Mutta vielä vähän muista asioista…
* * * * *
Sillä joululomalla tapahtui minussa suurenmoisin ilmiö, mitä ihmisen yleensä sallitaan täällä ajassa kokea, nimittäin ensimmäinen varsinainen rakastuminen. Huolimatta merkillisyydestään on sekin tapaus niin täydellisesti kadottanut valtansa minun sieluni liikkeisiin, muuttunut niin lievimmin sanoen yhtäkaikkiseksi, että minun on käytettävä tahtoani voidakseni yksityiskohtaisesti sitä muistella. Ja luulen, että useimpien, jotka ovat päässeet minun ikääni, on käynyt samoin. Mutta silloin, silloin oli ihan varmaan toisin.
Helpoin on minun siitä nyt muistaa eräs tunnelma, joka vielä joskus voi palata semmoisenaan. Kävelen kylän maantietä talvisena pakkasehtoona, taivas on tähdessä. Kylän talojen ja asumusten tulet nousevat ja laskevat askelteni tahdissa. Minun mielikuvitukseeni tekee miellyttävän voimakkaan vaikutelman se, että jäisen avaruuden alla tuolla ja täällä on aivan lämpöisiä kohtia, niinkuin siellä jotain olisi suloisessa kyyristyksessä villapeitteen alla. Kaksi toisiansa syleilevää, äärettömän hämärän kylmyyden keskellä. Ja minusta tuntuu, niinkuin oma sieluni olisi sellaisessa kammiossa, ruumiini sisällä, mutta yksinään. Miksi yksinään? Minä lähden jäälle kävelemään ja tulen rannalla ylenevän kartanon päärakennuksen kohdalle. Siellä hän liikkuu, hänen huoneessaan on villamatot ja lämmin, puhdas ilma… Minä suljen silmäni, jolloin sieluni paikalla lähtee leijaamaan, tulee hänen huoneeseensa ja sanaa sanomatta me syleilemme, ei mitään muuta kuin syleilemme. Ja koko ympäröivä maailma on hyytynyt jäähän.
Kunnes avaan silmäni ja tähdet ja tulet alkavat taas vaappua ylös ja alas, kun minä onnellisena kävelen kotiin. Olen niin onnellinen, että nähdessäni tulen saunan oheen kyhätystä tallista, menen sinne katsomaan, vaikka tiedän isän siellä olevan Liinua ruokkimassa. Minä suorastaan pidän isästä sillä hetkellä: kunnon hyvä maalaisukko, siellä hommailee nyt hevosensa kanssa. Menen ovelle ja kyselen jotain ja me puhelemme niinkuin kaksi hyvin toimeentulevaa aikuista miestä, niinkuin emme ikinä olisi riidelleet. — —
Minä olin nähnyt kartanon vierasneidin ensi kerran maantiellä, ja hänen katsoessaan minuun rakastunut häneen, ja todellakin silmittömästi. Sillä hän oli silloin kaksikymmentäkuusivuotias, hyvin täyteläinen, tumma kaunotar. Hänen suora käyntinsä ja koko olonsa kuvasti sellaista naissulojen majesteettia, jommoista sittemmin olen kyllikseni nähnyt suurkaupunkien valtakaduilla. Mutta minä olin kuudentoistavuotias enkä ollut eläissäni käynyt sisällä herrasväissä. Kun taas seuraavan kerran kohtasin heidät maantiellä, kääntyi nuori patruuna, joka tiesi kuka olin, minun puoleeni ja pyysi minua illalla kartanoon teetä juomaan niin ystävällisesti, että minä aivan tyrmistyin ja tunsin huimausta.
Kuinka minä sitten sinne hankin ja sen vierailun läpi luovin, siinä olisi aihetta erikoiseen muistelmaan. Kaikkein voimakkaimmin minuun vaikuttivat oudot, ihanat tuoksut: huonekaluista lähtevä lemu ja hiukan ummehtunut mutta hieno sikarinsavu. Ja kerran jouduin niin lähelle häntäkin, että…
Aivan kiihtyneenä saavuin kotiin, jossa jo nukuttiin. Minua oli pyydetty toistekin. Seisoskelin ypöyksin meidän mäellä ja kartanoon päin katsellen tunsin voimakkaimmin ensi rakkauteni, joka nyt jälkeenpäin muistellen, tiesi miksi, tuntuu niin vastenmieliseltä. Niin nyt, mutta silloin oli kyllä toisin. Jotain kiihdyttävää oli siinäkin, että rakkauteni esine oli minulle niin tuiki saavuttamaton. Ehkä se siitä syystä pani unohtamaan koko muun maailman.
Menin vielä tallin oven taakse ja kuuntelin kuinka hevonen söi. Tasainen narskutus kuului, kunnes se äkkiä taukosi hiljaisuudeksi. Vähän päästä se huokasi pitkään ja syvään ja rupesi taas syömään. Palasin pihalle ja kolkutin oveen. Isä tuli avaamaan, kyhnytti kylkeään ja massutti suutaan, kuten hänen tapansa oli unesta herätessään. Mutta minä menin kamarin puolelle ja rupesin kirjoittamaan runoa. Huomasin itsekin, kuinka olin siirtynyt pitkän askeleen poispäin synnynnäisestä maailmastani, ja sitä siirtymistä jatkui sittemmin muutamia vuosia, kunnes kyllästyin luukusta katselemiseen…