* * * * *
Minä olin ollut kävelemässä jäällä, ja kartanolaisia oli mäkeä laskemassa. Yksi heistä laski suksilla minua kohden, tuli aivan luokseni, se oli hän.
— Tunsinhan minä teidät, hyvää iltaa, kuulin minä hänen äänensä sanovan.
Minä nostin karvalakkiani enkä saanut mitään sanotuksi. Kuun valossa näin hänen silmiensä vilkahduksen, joka näytti ilmaisevan jotakin erityistä hyväntunnetta, sellaista, jota ihminen tuntee silloin, kun ei mikään häiritsevä sivuseikka riko tilanteen sopusointua.
— Tulkaa tänne rantaan tekin, siellä on veljeni pienokaistensa kanssa, heillä on kelkkakin.
Vaistollaan hän kai huomasi, etten minä osannut mitään sanoa, jollei hän kysellyt, ja hän rupesi kyselemään. Minun mielessäni ailahteli kaikki sekaisin. Päivisin olin elänyt vain hänessä, iltaisin pienessä kamarissani, mustuneen lampun valossa kirjoitellut runoja ja suureen onneeni oli sekaantunut omituinen vakava tunne. Ja vuoteessa olin puristanut tyhjää syliäni häntä kuvitellen, posket palavina, kunnes se jo etoi mieltäni… Ja nyt hän hiihteli tuossa lähelläni. Minun oli hyvä tilaisuus katsella häntä, ja hienon hieno epämieluisuuden tunne hiipi yhteen sieluni kolkkaan. Kaikkien niitten ajatusten ja mielikuvien jälkeen, joista olin itsekseni nautiskellut ja joissa itse olin esiintynyt hänen rinnallaan, hänen kumppaninaan, hävisin minä tässä hänen läheisyydessään vapisevaksi olennoksi. Hän oli nyt niin suunnattomasti väkevämpi, siinä oli pettymys, siitä oli tuo hieno epämiellyttävä tunne. Mutta minä seurasin häntä kuin magneettia, vaikka mielessäni vilahti, että taas saan kotona kolkuttaa ja kuunnella nurinat.
Minun oli helpompaa kun tultiin toisten luo. Lyöttäydyin ystäväksi pikkupojan kanssa ja sain hänen totensa sanotuksi pari hyvää sukkeluuttakin. Sitten jäin patruunan kanssa seisomaan mäen päälle ja me puhelimme asiallisesti. Nyt kun hän ei ollut läsnä, hämmästytti minua oma keskustelutaitoni. Huomasin selvästi, että minuun oltiin kaikin puolin tyytyväisiä, ja kun hänkin jälleen oli kiivennyt meidän luoksemme, menimme vilkkaasti puhellen teetä juomaan. Annoin koko ajan itsestäni reilun turmeltumattoman maalaispojan kuvan, tuommoisen tyynen ja rehellisen, joita nousee meidän kansan syvistä riveistä, tuon jäykän, mutta sittenkin ihailtavan kansan. Niin voimakkaasti sellaista kuvastelin, että sillä hetkellä itsekin todella tunsin sellainen olevani, eikä minun enää tarvinnut pitää huolta käytöksestäni, se muodostui itsestään tuon kuvan mukaiseksi.
Vieläpä rakkautenikin sai siitä sävynsä.
Jossain yhteydessä tuli hän aterian aikana sanoneeksi minusta puhuen:
— No, mutta eihän herra ——— ole mikään vieras.