Se oli sangen lämpimästi sanottu. Kun minä siihen hymyilin, en katsonut häneen, vaan hänen äitiinsä, vanhaan patrunessaan. Ja minä huomasin, että niin juuri minun pitikin tehdä, sillä vanha patrunessa vastasi hymyyni tavattoman suopeasti.
Ilta kului. Minä olin tasaisen huumeen vallassa ja kaikki sujui kovin helposti. Aivan vaivattomasti minä sitten ajan tultua nousin ja tein lähtöä. Ja hyvästeltyään kysyi hän, milloin aioin kaupunkiin; ja sen kuultuaan sanoi:
— Tulkaa jo huomenna, kun mekin menemme.
Minä kävelin talvitietä ja kartano jäi taakseni metsikkönsä keskeen. Valot loistivat akkunoista, se näytti lämpöiseltä ja suuri määrä sitä lämpöä oli jäänyt minun ruumiiseeni, ikäänkuin tarttunut vaatteisiini. Tällöin tunsin ensi kerran voimakkaimpana sen onnen harhakuvan, joka sitten myöhemmin tuli minulle niin kohtalokkaaksi. Tämä tila oli minusta ihanin. En ollut sidottu sinne, mistä tulin, mutta minä tunsin, että minua siellä rakastettiin ja aivan toisella tavalla kuin he toisiaan rakastivat. Rakkauteni häneen oli nyt jo miltei yhtä kuin rakkaus hänen perheeseensä, tuohon ilmapiiriin, jossa lemahti plyshi ja sikarinsavu…
Lähenin kotia ja olin kumman levollinen sen nurinan suhteen, jonka tiesin odottavan ovella. Katselin meidän nukkuvaa asumustamme ja näin isän ja äidin siellä sisällä kuin joinain vieraina olentoina, joilla on tapana tuskailla ja voivotella, mutta jotka minun puolestani kernaasti saivat pitää tapansa. Mitä minä heidän kanssaan riitelen, olkoot mitä ovat. Nyt minä kolkutan ja menen sisään aivan levollisena.
Kuuluu suun massutus ja kyljen kyhnytys. Hakaa kopeloidaan, temmataan ja ovi aukenee.
"… kummallisen tavan ottanu … yöt läpitte…"
— Ei sitä tapaa kauan tarvitse kärsiä, minä lähden huomenna.
— Ei huomenna suinkaan mihinkään mennä, minä lähden Siintolan kanssa haastematkoille vieraaksi mieheksi.
— Se on te, mutta minä lähden kaupunkiin.