Sanoin ja menin kamariini.
Aamulla heräsin siihen, että pirtin puolella puheltiin. Siellä oli siis vieras. Kuului olevan Siintola.
— Mm, mitä sillä väliä on, kyllämar minä Mikon saan kanssani, kuului
Siintola sanovan.
Isän ääni oli matala, hauskan hyväntahtoinen.
— Kartanoon on kai soitettu, että sen pitää olla jo huomenna paikalla, niin että täytyy sitte jo tänäpäivänä lähteä, selitteli hän Siintolalle, ja minä olin näkevinäni siihen sivuun liitetyn silmäyksen, tuommoisen, että: kun on soitettu ja vielä kartanoon, niin…
Siintola lähti sitten vähän päästä ja minä nousin pukeutumaan.
Pirtissä oli jo täydessä käynnissä minun lähtöhankkeeni. Tällainen tilanne uudistui säännöllisesti lomalta lähtiessäni ja oli minulle ikävä, mitä ikävin. Isä tuli ja meni tuijottaen alas eteensä, kuten vanhain miesten on tapana, ja silloin tällöin puraisten olematonta mälliä. Valjaita oli neulottava ja kaikenlaista varaa tehtävä. Äiti oli isälle armelias ja kysäisi joskus, mitä varten hän niin ja niin teki. Isä sai silloin naurahtaa hänen lyhyelle ymmärrykselleen ja hiukan härnäten selittää tarkoituksensa. Niin he ymmärsivät ja tyydyttivät toisiaan, mutta minä kartoin osoittamasta mitään huomiota heidän hommiinsa, oleilin ja teeskentelin haukotusta.
Meiltä oli asemalle kahden tunnin ajomatka, ja junan piti olla siellä kolmen aikaan. Kello viidestä asti oli meidän pirtissä vallinnut lähtötunnelma ja kello kymmenen seisoi Liinu aseissa. Läheni se masentava hetki, jolloin piti sanoa hyvästi äidille. Ei minun häntä ikävä tullut vähääkään, päinvastoin valtasi mieleni tyydytys, kun koti jäi näkyvistä, mutta minun oli vastenmielistä nähdä kyynelten kierähtävän hänen suuriin silmiinsä, joiden ruskea väri jo oli haalistunut.
Taas oli tällainen hetki. Vaikka minusta muuten olisi ollut naurettavaa lähteä asemalle näin tuiki aikaisin, oli se nyt mieluista. Mitä pikemmin pois, sitä parempi. Kotoa johtavat maantienkäänteet näyttivät malttamattomina odottavan. Tuo metsänranta tuolla! Sen taakse! Niinkuin kuumeen lähestyessä pakotan itseni hyvin tyyneksi, niin mieleni nyt vaistomaisesti pyrki edellepäin, kuvitellen kuinka asemalla kohtaan kartanolaisia ja samalla koko ajan työntäen pois kiusallista tungettelijaa, äidin silmien kuvaa. Rinnalla istuvaa isää kohtaan minulla ei ollut niin minkäänlaista tunnetta, vain vilpitön välinpitämättömyys…
Keli oli huononpuoleinen, tie monin paikoin paljaana. Mäissä me molemmat nousimme kävelemään huojentaaksemme viheliäisen eläimen ponnistuksia. Varattomuus, puolinainen puute! Vielä nytkin tunnen tuskanväreitä, kun ajattelen kaikkea senaikuista, ja tuon hevosen laimea katse ei kai koskaan mene mielestäni. Se oli pörrökarvainen ja hinterä, sukupuolta en tullut tietäneeksi. Juoksu oli omituista taajaa töpötystä, sen sai näet juoksemaan, kun ajaja vain kouraisi viereensä rekeen. Pikku Liinu! Silloin minä halveksin sinua, vaikka olin nuori, sinä olit mielestäni kuin huutolainen ja vain siitä syystä minua harmitti ajaa sinun reessäsi. Siitä on jo kauan, minä olen senjälkeen ihmisellekin tehnyt enemmän pahaa kuin sinulle, olen paatunut ja halveksin tunteita ja tunnelmia. Mutta tällä hetkellä haluaisin ottaa sinua kaulasta, kohentaa ränkiäsi ja panna loimen hiestyneeseen selkääsi. Kun tämän olen kirjoittanut, luulen näkeväni väsyneen katseesi, joka puhuu anteeksiantoa, ja tuntuu kuin olisin saavuttanut suuren sovituksen. Mutta se on harhaluulo, sillä sinä hävisit pian takaisin töllikulmien sokkeloihin. En nähnyt sinua enää…