Metsänrannassa tuli yllätys. Ohitsemme ajoi kiiltävä valjakko, kartanon kuski. Reen perästä nyökkäsi joku, hän!
Mitä tämä merkitsi? Isä oli ymmällä. Kuinka he niin aikaisin menivät?
Eikö juna mennyt kolmen aikaan?
Sitä aprikoidessaan hän kourasi sivullensa ja Liinu lähti töpöttämään, vieri kuin kerä kartanon juoksijan perässä. Emme osanneet päättää, oliko meidän yritettävä pysyä seurassa vai jäätäväkö jälkeen. Sitä epäröidessään isä yhä useammin kourasi sivulleen ja Liinu ravasi. Minä arvasin kyllä asian oikean laidan, mutta haluni hehkui päästä hänen seuraansa, ja siksi kiiruhdin. Kartanon reki eteni tasaisesti sulienkin paikkojen yli, käänteissä se katosi näkyvistä, silloin saatoin nähdä hiukan hänen toista poskeaan. Nousin reestä ja juoksin rinnalla, isäkin nousi ja me juoksimme kolmisin. Jonkinlaisen jännityksen vallassa Liinu meni puolijuoksua ylämäetkin. Alamäissä me istuimme rekeen ja isä kourasi sivulleen.
Koko tämä päivä muodostui sellaiseksi, jommoisten muisto palatessaan vieläkin panee minut äkkiä äsähtämään. En mielisurmin muistelisi sitä näin tarkoin, ellei siinä niin erinomaisesti tulisi esiin kaikki ne tekijät, jotka loivat nuoruuteni sisällyksen. Ne mahtuvat kaikki tuohon kuvaan: isäni ja minä, me kaksi olentoa, juosta reputamme Liinun rinnalla, jotta pysyisimme kartanolaisten perässä, ja jotta minä pääsisin unohtamaan kotiinjääneen — —
Liinu kesti. Puolimatkassa se oli yltä yleensä hiessä ja alkoi sitten vaahdota. Viimeisillä kilometreillä se jäi jäämistään, mutta me ehdimme kuitenkin puolipäivän junalle. Isä seisoskeli asemalla junanlähtöön asti. Vaunun akkunasta näin hänet vielä siinä suu raollaan ja alimmat palttoonnapit auki. Taempana kaidepuun vieressä seisoi Liinu surkean pienenä. Sillä oli heinätukko edessä, mutta se ei syönyt niitä.
Hänen kanssaan oli minulla ollut arviolta kahden minuutin pituinen iloinen keskustelu asemasillalla, isän seisoessa parin sylen päässä tyytyväisesti myhäillen. Junan tultua hän nyökäten pujahti toiseen luokkaan, enkä minä häntä sitten enää nähnyt. Minä nousin kolmanteen hyvästelemättä isää.
* * * * *
Nämä tapaukset ovat jo pitkien aikojen takana.
Mitä lemmenasioihin tulee, oli tässä esitetty minun ensimmäinen tietoinen rakkauteni. Samaan aikaan iti minussa jo kyllä tiedottomana sekin ensimmäinen rakkauteni, josta puhun runollisemmissa esityksissä. Se oli pitkäaikainen ja muodostui sittemmin traagilliseksi. Mutta nyt olen ja kauan ihaillut seitsentoistiaita, sellaisia, joiden sulot kuultavat läpi, niinkuin kukkien väri milloin tummien, milloin vaaleiden umpujen raoista. Sellaisten parissa on suurin unhotus, siellä voi parhaiten saavuttaa nykyhetken.
Isää ja äitiä minä karttelen. Matkan päästä minä ajattelen heitä jo lempeästi, mutta en halua nähdä heitä. Me emme kuitenkaan voi mitään toisillemme, korkeintaan sumentaa toistemme silmiä. Yhden kerran sain äidiltä omakätisen kirjelapun, ensimmäisen eläissäni. Siihen oli koukerrettu: "Meitillä ei ole nyt mitään." Tuntui kuin hän olisi tunkeutunut tänne asti kostuneine, haalistuneine katseineen.