Nocturno
("Elämän ja auringon" ensi aiheita)
(Preluudi)
Joutuneena tasaisen, vahvan tunnelman valtaan haluan antaa tapausten hahmon eräälle kevätkesän yölle, jommoisen silmäni näkee entisessä elämässä, kaukana nykyajan tuollapuolen. Mieleni on ehjä, olen lakannut odottamasta vastausta erääseen kirjeeseeni, jonka lähetin kolme viikkoa sitten, vähää ennen vappua. Minusta melkein tuntuu siltä, kuin olisin itse sepittänyt olemattoman osoitteen johonkin vieraaseen kaupunkiin. Mutta siitä ruveten ovat yöt nopeasti vaalenneet ja lämmenneet ja niillä on kummallinen vaikutus ajantajuntaan. Juuri äsken olleet siirtyvät kuin kevyenä häipeenä entisyyksien perille, äsken sulanut talvi on jo yhtä kaukana kuin edellisetkin. Ilta illalta vaikutelma vahvenee, kunnes mieli tajuaa tuon vaaleuden ikäänkuin leudoksi aineeksi, joka auringon laskettua täyttää kukkivat puistot.
Niinpä nytkin, myöhäisenä toukokuun yönä, on kadulla näköisää, vaikka taivas on hiukan pilvessä. Täältä ylhäältä näen ihmisten hahmot, joita hyörii käytävillä. Luulenpa näkeväni muutakin: kuinka heidän mielensä kulloinkin liikkuu. Kun avaan akkunan, kuulen selvästi supatusta.
Palasin äsken asuntooni — eipä niinkään, vaan olin menossa ulos tunti sitten. Alhaalla ovisyvennyksessä tuli vastaani pieni nuori neiti, kevyt kuin vaahteran tuoksu puistossa tähän aikaan. Menin hänen ohitsensa, sillä minä aioin ulos kadulle, mutta tosiaan — hänellä oli pieni sievä ruumis, minä käännyin katsomaan taakseni. Hän katsoi vastaan hämärän läpi eikä pelännyt, jostain hänen puvustaan aavistin violettia väriä. Sain kuulla, että hän etsi korvarengastaan. Se löytyi ja me menimme sisälle käytävään porraskierteen alle, jossa viivyimme ehkä tunnin. Koko ajan pidimme hauskaa lemmenkisaa, vaikkemme tunteneet toisiamme hituistakaan. Moni meni hyräillen ohitsemme aavistamatta, sillä portaille ei saa valoa enää, vaikka siellä onkin melkoisen pimeä. Hän kätki minun lakkini selkänsä taakse, ettei se hohtaisi. Jotain puhuakseni ehdotin minä, että viettäisimme valoisan yön yhdessä, mutta sitä hän ei näyttänyt kuulevan, hän kuiskaili omiansa ja vaatteet kahisivat. Lopulta hän lähti, avasi erään toisen kerroksen oven ja häipyi sisään, johonkin perheeseen, jonka nimen luin päivisin ohi kulkiessani. Kello oli silloin yksitoista, iltayöstä.
Niinkuin joku ohitseni ajaessaan olisi kauniisti hymyillyt. Tuollainen soma kaupunginneiti keväisessä kävelypuvussa, siro sateensuoja hansikoidussa kädessään. Ventovieras olento, jota hetken pidän sylissäni hämärässä. Tuulen tuoma lemahdus puistikosta, operetin sävel, joka on jäänyt mieleen soimaan. Kevätöinen tunnelma, tulee ja menee hipaisten kuin henkäys sateen edellä, ei tavoita oikein ajatustakaan, sykähyttää vain verta ja menee. Mutta jättää jonkun kielen soimaan, siitä sukeutuu sävel, joka pyrkii jonnekin pois ja vie mielen mukanaan. Tätä sielunsisäistä soitantoa vaalii valoisa yö, hilliten sitä kuin näkymätön sordino…
Äskeinen sykähdys on jo aikoja sammunut. Tuon entisen, menneen kevätyön soitanto kuuluu kaukaa sisämaan syvyydestä, jossa sen aihe kerran lie tapahtunut … ennen rikkimenoa…
(Nocturno)
Paisteinen päivä väsähtää, lähestyy lämmin ehtoo. Aurinko on joutunut luoteeseen ja kasvoillaan tyydytyksen kajo katselee maanpintaa kevätkesän lauantai-iltana. Sen katse viipyy teillä, joiden joka käänteessä kulkijan silmälle avautuu uusi ala, hehkeä teos, jossa on laajalti väriä: vaaleanvihreätä, kostean kellertävää ja niiden välissä siellä täällä tummia revelmiä; peltojen sujuvat sarat, joissa vastakylvetty siemen odottelee ensimmäistä vapauttavaa sadetta, ja peltojen reunustoilla koivuja, joiden lehvistöissä herää huominen sunnuntaisävy sitä myöten kuin päivä laskee ja valaistus tulee hempeämmäksi. Ja mäessä sorjia haapoja, joiden lehdet vasta puhkeevat. Niiden kesä on myöhäinen mutta voimakas ja vahvatuoksuinen kuin terveen naisen.