Kun ilta ehtii, sulavat värit pehmeäksi joukkioksi, jonka seasta kuuluu lintujen säveliä pesien tienoilta. Joku ihminen istuu tupansa portaalla, näkee kuinka naapuri tulee kynnyksellensä, katselee äänetönnä tännepäin ja vetää sitten ovensa kiinni. Se oli pieni tapaus keskellä illan hartautta, niinkuin huokaus, jonka jälkeen rauha on vielä syvempi. Portaillaistuja näkee kylän laidassa yksinäisen tuomipuun veden vaiheilla, sen valkoinen kukkapaljous on laajentunut hämyssä ja se näyttää pysyvän kohollaan yksityisten terttujensa varassa. Ihminen siirtyy seisomaan piha-aidan nojalle, silmäilee siitä taivaanrantoja ja kuuntelee käkeä, joka on niin kaukana, ettei sen ääni voita yön yleissäveltä. Sitten hänkin sulkee ovensa, syö verkkaan illallisensa, vähän päästä vetää akkunansa puoliverhot kiinni ja menee vuoteeseen. Mutta sieltä hän pitkän aikaa ylimmistä ikkunaruuduista katselee vaaleata yötaivasta ja kuulee vielä pari kellonlyöntiä ennenkuin nukkuu.
Kunnes koko tienoo on yön hartauden hallussa. Ainoastaan asumusten ympärillä kertoo äskenjätettyjen saunojen lemu ihmisistä, jotka ovat siirtyneet tuonne sisälle nukkumaan.
Akkunan kohdalla riippuu koivunritva, vehreä ja koskematon. Sitä ympäröivä hienous melkein tuntuu ihossani, niinkuin hyvänlemuinen voide kylvyn jälkeen. En pue vielä ylleni, oikaisen vuoteelle.
Mutta silloin sykähtää mieleeni muuan lämmittävä ajatus. Muistan että kolmen tunnin matkan päässä täältä liikkuu ehkä nyt juuri eräällä pihamaalla nuori tyttö, tuttuni lapsuudesta asti. Ehkä hän juuri nyt käy halki pihamaan ja katselee pitkin tietä tännepäin, sillä lauantai-iltana voi tulla joku kaukainen vieras myöhempäänkin. Hän ehkä salaa itseltään odottaa jotakuta… Viime kesänä minä tulin kerran lauantai-iltana sinne hänen kotiinsa ja muistan koko elämäni, kuinka kaunis hänen tukkansa silloin oli. Vaikka aurinko oli jo alhaalla, niin hänen ruskeat hiuksensa melkein säihkyivät sen säteissä, kun hän juoksi pitkin kujaa ajaen edellään nuoria vasikoita. Ja kaula oli kaareutunut sitten viime näkemän, huomasin sen, kun hän sieltä matkan päästä nyökkäsi minulle puutarhaan.
Iloinen muistelma karkoittaa unen valoisalta kesävuoteelta. Tulee lämmin, minä työnnän peiton syrjään ja annan ilman hyväillä jäseniäni. Käki on tullut lähelle. Se kukkuu niin selvästi, että erotan sen äänen soinnin. Tuokion päästä se lakkaa. Silloin kuuluu vain rastaan monitaitteinen pakina.
… Kuinka kävikään sitten. Minä istuin toisten kanssa puolihämärässä asuinkamarissa, jossa kaikki esineet näyttävät paikoillaan vanhentuneilta, kotihengen asumilta. Hän tuli tervehtimään ja jäi hetkeksi kuuntelemaan meidän puhettamme. Suvinen ehtoo oli. Hämärä peitti silmien ilmeen, niin että oli helppo katsoa pitkään toinen toistaan. Mutta vaikka suvi-yön valo on ohutta ja herkkää, voi se joskus heijastua takaisin kahdesta silmästäkin, jos ne ovat suuret ja kauniit. Voipa sattua, että joku juuri siinä valossa ensikerran huomaakin niiden kauneuden ja katsoo niihin tarkemmin sitten kun tullaan pihamaalle, valoisampaan.
Saunan jälkeen menivät vanhemmat levolle eivätkä enää pitäneet lukua meistä nuorista. Ettemme olisi heitä häirinneet, siirryimme me asumattomalle salinpuolelle, jonne minulle oli laitettu yösija. Valvoimme kauan, kävimme telmien huoneesta huoneeseen, ajoimme takaa toinen toistamme ja joskus juoksimme huomaamatta toistemme syliin. Muistan siitä illasta selvimmin sen, että hänen hiuksiinsa oli jäänyt hiukan haudotun vihdan tuoksua, ja että leikkiin hänen ja minun välille myöhemmin tuli outo sävy. Se muuttui sanattomaksi kisailuksi, kun hän kerran nauraen pakeni minua pieneen kulmahuoneeseen ja oikeni sinne sohvalle. Se oli hänen seitsemästoista kesänsä, ja kävi ilmi, että hänen nuoruutensa jo oli ummussaan, hankki kukkimaan. — — —
… Käen kukunta kuuluu taas kuin korvan juuresta ja rastaan laulu soi lakkaamatta:
"Muistatko, silloin hän hankki kukkimaan, muistat-mar, muistat-mar. Siit' on vuosi vierryt varttumista, yhtämit-taista, yhtämit-taista… Kukkuu… Olisit äsken nähnyt, saunasta-palasi, saunasta-palasi. Niinpä niin hän katseli. Kaunis ilta mitä-häh… Kukkuu. Mitäkö-varten, mitäkö-varten. Pari-yötä kaunista-nukkuu kahdeksantoistiaana-herää, kvi-rili rikkii. Hän nukkuu jo, paa-maata, paa-maata…"
Rastaan pakina on pelkkää veikistelyä, se tietää, ettei minun vielä pitkään aikaan tule uni. Seinän takana pirtin puolella kello käy tasaisin askelin. Hetken päästä se alkaa hyristä ja korista ja lyö sarjan väriseviä vanhankellon lyöntejä, joista viimeinen aaltoillen riutuu heilurin jutkahtelevaan astuntaan. Pirtistä kuuluu silloin havahtuneita liikkeitä ja joku untuneen äännähdys, sitten hiljenee. Kello vain käy ja rastas toimittaa, kunnes niihinkin korva tottuu, ja koko ympäröivä maailma on yksi yhtenäinen valoisa suviyö.