Nousen vuoteelta ja menen akkunaan lynkäpäisilleni. Kylän raitilla näen kaksi mustatakkista, leveähattuista miestä, jotka vinhasti astuvat vieretysten keskikylälle päin. Suuren tuomen alla toinen pysähtyy, tempaa tertun ja sovittaa hattuunsa, sitten ottaa muutamia juoksuaskelia saavuttaakseen toisen. Heidän hahmonsa häviävät kylän huoneitten väliin. Käki on lakannut kukkumasta ja rastaan laulu on painunut jonnekin kauas. Tuntuu kytömaan käryä, ja kostea yöilma viillyttää kasvoja ja kaulaa.
Uni ei tule. Puen siis vaatteet ylleni ja istun paikoillani ajattelematta mitään. Joskus hymähdän itsekseni omalle mielialalleni. Ulkona yö yhä herkistyy, mutta minä en enää sitä huomaa, sen sävel on jo vaiennut, tai soi se jossain syvyyksissä omalle itselleen. Minä olen lemmestynyt ja uneton, mielessäni liikkuu jotain, joka ei tahdo sukeutua selväksi ajatukseksi, ja minä huomaan kulmat kurtussa silmät sivuttain kuuntelevani pirttikellon käyntiä, niinkuin sen äänestä vainuaisin jotain, jota nyt juuri on hankkeissa.
Minä tiedän mitä teen. Ensi lauantaina menen hänen kotiinsa, silloin saan kauniin illan ja sunnuntain. Tänne matkojen taakse aavistan, kuinka hän nyt on ehtinyt täyteen kukoistukseensa. Näinä kauniina öinä tahdon ajatella häntä usein, se lisää hänen kukkeutensa tuoksua siihen asti. Nyt oikaisen makuulle vaatteet yllä, nukahdan vain hiukan herätäkseni katselemaan aamua.
Mutta noin yksin ollen kevätkesän yönä palaa veressä kiihko, jonka tyyni hillitseminen tekee vain vahvemmaksi. Siihen vuoteelle näkyy koivu ja siinä on linnun pesä. Tuntiessani oman vereni kierron tajuan voimakkaasti, kuinka mahla virtaa koivun rungossa, sen oksissa ja lukemattomissa lehtisuonissa, ja kuinka lintujen ruumiinlämpö tekee pitkää moninkertaista ihmetyötä pienissä munissa pitkin metsää. Ja kosteaan ilmaan leviää kaikesta tästä näkymätön säteily: kesäyön henki.
Uni ei tule, sillä jossain tuttujen teitten takana valvoo vielä kaksi silmää. Illalla hän vielä meni kotaan, oli haettava juotavaa yöksi. Sieltä palattuaan hän muisti, että hänen oli pestävä valkea esiliinansa huomiseksi, sillä tuntuu siltä kuin tulisi vieraita. Hän silittää sen aikaisin aamulla. Ja niin hän hiljallensa kävelee heinäpientareita myöten rantaan ja makaa siellä itsekseen tuuhean lehtiruohon seassa pitkän aikaa, ennenkuin ryhtyy pesemään. Ja vaikkei hän ole yhtään surullinen eikä tiedä mitään kaipaavansa, kiertyy lämmin kosteus silmään. Palatessaan hän taittelee tuomenoksia ja vie ne salin kuistille vaasiin. Löytää sieltä jonkun kirjan ja jää sitä silmäilemään ja ajattelee siinä ohessa omia ajatuksiaan. Ikäänsä, kahdeksaatoista vuotta…
Mutta talon emäntä, hänen äitinsä, on liikuskellut aitoilla päin ja nousee nyt pihaan. Hän huomaa salinpuolen akkunassa tyttärensä pään ja käskee häntä moittien makuulle, että saa ovet sulkea. Mutta tytär ei ole kuulevinaan ja äiti menee pirtin kuistista sisään, vilkaisee mennessään suven tyyntä maisemaa eikä enää ajattele tytärtään. Tytär lukee kertomusta akkunaverho olan taakse työnnettynä, vain kasvot ja tukka näkyvät läpi ruudun pihamaalle, jossa vaikenee ja hämärtyy. — — —
Taas kello naksahtaa, korahtaa ja lyö, mutta vain yhden kerran, puolilyönnin. Vaistomaisesti, tiesi miksi, hiivin minä ovelle kuuntelemaan. Lyönti aaltoilee hetken kuin itseänsä hilliten, sitten kuuluu tasainen käynti ja kaksi vuorottelevaa hengitystä, isän ja äidin. He ovat jo painuneet niin syviin uniin, ettei kellon ääni enää kanna heidän kuultaviinsa.
Ulkona seisoo suviyö ja odottaa, ikäänkuin malttamattomana katsoo minuun, enkö jo tule. Ja yhtään mitään ajattelematta otan minä lakin päähäni, sukat kengät käteeni ja kapuan varovasti ikkunasta ulos. Kohta olen maantiellä, joka taholta suviyön hengen ympäröimänä, se kulkee rinnallani toimittaen, niinkuin ystävä, joka on saanut minut taipumaan. Mennään sinne täksi yöksi hänen läheisyyteensä! Hän on entisellään, kauniimpi vain. Aamulla hän tulee luokse pyhä-valossa…
Hymisten jotain olematonta yhäti muuntelevaa säveltä astun pitkin maantien syrjää, joka voimakkain kääntein etenee toisia tienoita kohden. Pienten pirttien leveissä akkunoissa nukkuu vaaleat verhot, mutta kukkivan kuusenlatvan yli näkyy jossain syvällä tummaa tyyntä vettä. Suvi-yön henki on hävinnyt seurastani, olen yksin — koko maailmassa. Mieli liikkuu kaihon ja onnen vaiheilla, en mieti kuka olen, mistä ja minne kuljen. Näen lähteen, kumarrun juomaan kylmää vierasta vettä, vaikken ole janoinen. Käyn oikotietä ja näen metsässä pienen kedon, jolle oikaisen, vaikken ole väsynyt. Otsa päin kosteata ruohoa tajuan koko suunnattoman Maan, niinkuin olisin avaruudesta sitä tähän pintaan asti lähestynyt.
Korpikuusi katsoo minua ja minä sitä! Katsomme kuin kaksi metsän elävää, jotka odottamatta kohtaavat toisensa. Metsä, metsä, mitä sanot? Tiedän, sinun takanasi siellä on muuan olento. En ole yksin, lähden sitä ottamaan…