* * * * *
Yö on yli puolen, kun saavun eräälle pihamaalle. Se on monen matkan päässä sieltä mistä lähdin, noitten metsänlatvojen takaa. Pihalla on oma kyläinen sävynsä, minulle toki tuttu ja viihtyisä. Lämmin yhä on, mutta keskitaivas on mennyt vahvaan pilveen, ainoastaan pohjoisella rannalla on pitkä kirkas aukeama, jota vastaan rakennusten nurkat piirtyvät. Näen kuistin, jolta ihmiset illalla ovat siirtyneet sisälle nukkumaan, ja mustat akkunat, joiden takaa valkeat verhot hohtavat kuin hennot haamut. Nukkuvan talon ympärillä lämmin ilma hengähtelee niinkuin siinä jotain olisi tekeillä salaa ihmisiltä, joiden uni on sikeimmillään. Nyt se jo tapahtuu. Tunnen, kuinka muutamia suuria pisareita putoo päälleni, niitä tulee yhä useampia, ja pitkin maanpintaa käy hiljainen humu, joka paisuu tasaisesti. Se on raukean antaumuksen kohahdus nuoresta ruohosta ja äsken kylvetyiltä toukomailta.
Nousen portaille ja koetan varovasti ovea. Se on lukossa. Mutta minä tunnen melkein tyydytystä siitä, etten päässyt sisään, istahdan rappuselle ja ajattelen, että siinä seinän takana makaa ihmisiä. Olen näkevinäni, kuinka heidän rintansa nousee ja laskee, kun he hengittävät. He näkevät pitkää tasaista unta ja saavat vasta aamulla kuulla, että yöllä on ollut kaunis sade ja että vieras on oleskellut heidän rappusillaan.
Istun siinä pitkät hetket, miettimättä mitään. Ehkä liikkuu tietämättäni mielessäni kuvia monista onnen hetkistä, joita alkava kesä on tuopa. Tai ehkä se on sade, joka niistä pakisee. Yksinänikään en ole apea, en aio kolkuttaa, sillä tallin ylisiltä tiedän löytäväni mieluisan yösijan siksi kunnes sunnuntaiaamu valkenee ja ihmisiä ilmestyy pihamaalle.
Vähänpäästä nousen ja kävelen sateessa avopäin kartanolla. Katselen salinpuolen tuttuja akkunoita, joiden takana minä joskus olen liikkunut lauantai-iltana saunan jälkeen yhdessä muutamien nuorten kanssa, jotka tällä hetkellä nukkuvat jossain tämän talon seinien sisällä. Menen pääoven eteen ja näen, että kuistinviereisessä akkunassa on kiinnivedetyt puoliverhot. Niistä näen selvästi, että niiden takana joku nukkuva hengittää, joku pää lepää pieluksella. Tai ehkä hän juuri tällä hetkellä kääntyy vuoteessaan, puolivalveilla sipaisee hiussuortuvan silmiltään, vetää syvään henkeään ja nukkuu taas, kuultuaan että ulkona sataa.
Villi aavistus valahtaa olentooni. Tartun ripaan ja vedän, lautainen ovi narahtaa liitoksissaan, niin että ääni kuuluu keskellä yötä. Palaan takaisin katsomaan. Ilmassa käy sata kuiskausta sateen välinpitämättömän ropinan ohella. Verhot ovat heränneet, vaikkeivät vielä liiku. Mutta ne liikkuvat nyt… Näkymätön käsi levittää niiden välistä mustaa rakoa, pitää sitä hetken, antaa painua kiinni. Sitten taas hetkinen sateen välinpitämätöntä puhelua, joka ikäänkuin pistäytyy tajuntaani ja poistuu taas. Kuulen kuinka ovia avataan, ensin ylemmät, sitten muutaman pehmeän askeleen jälkeen alemmat. Hän seisoo hämärässä oven aukeamassa saali hartioilla. Menen luo, näen tuttujen silmien kiillon ja kasvojen ilmeen, joka on puoleksi naurua puoleksi hymyä. Vaikkemme ole vuoteen tavanneet, emme puhu mitään. Hän pitää ovea kunnes minä olen päässyt hänen ohitsensa sisälle. Hänen vartalonsa notkahtaa hiukan, kun hän ojentaa minulle kätensä, ja hänen ruumiistaan lähtee nukkuneen lämmin tuoksu. Minä menen edellä sisään pieneen kamariin, jossa on tuomenkukkia pöydällä ja miltei pimeä, tuollainen juhlallinen hämärä, joka kirkkaimpana vuodenaikana laskeutuu talon tanhualle ja huoneisiin, kun kauan hankkinut sade lopulta puhkeaa. Istahdan vuoteen reunalle, josta joku on noussut niin äsken, että se vielä tuntuu lämpöiseltä käteen. — Hän jäi sulkemaan ulko-ovia, nyt hän kai lähestyy. Huoneen lämpö odottaa häntä. — — —
Mutta ulkoa kuului yhä sateen humu, sen erotti sisälle asti. Ja jos se äsken oli ollut välinpitämätöntä puhelua, ikäänkuin malttamattoman nuoren ruohon kiusoittelua, oli se nyt omaan oloonsa jäätyään muuttunut intohimoiseksi kuiskaamiseksi. Ihanaa väkivaltaa tehden valuivat pisarat kymmenien tuhansien umpujen yli, ravistelivat niitä koko yön, tunkeutuivat niiden hennoimpiin solukkoihin virkistäen ja paisuttaen. Tämän kaiken kuuli selvästi sisälle. Ja tätä hurjaa menoa kesti siihen asti, kunnes aurinko nousi ja rupesi järjestämään kaunista sunnuntaiaamua herääville ihmisille. Silloin kaikki ummut, jotka eivät ennen olleet tällaista temmellystä kokeneet, kiiruhtivat aukenemaan, herkät heteet ja ujot emit olivat kohta levällään, ja niiden kylläisyys virtasi ilmi vahvana tuoksuna.
Auringonsäteet tapasivat niiden lehdiltä vielä vesipisaroita, kuin kirkkaita kyyneleitä. Ne olivat varmaan pulpahtaneet esille itse kukkasista sillä hetkellä, jolloin puhkeamisen onni väkevästi värähytti niiden nuorta ruumista. Ja niin ne kävivät poutaista kesää kohti kätkien kukin pikku sielunsa syvyyteen ne uudet elämykset, joita tuo pohjaltaan hyvä luontoemo näin yö yöltä antoi heidän kunkin itsekseen kokea.
(Finaali)
Olen kirjoittanut eräästä kevätkesän yöstä, joka joskus lienee ollut. Sitä tehdessäni olen unohtanut vieressäni seisovan nykyhetken, tämän toukokuun yön, joka illalla alkaessaan herätti mielessäni soitannon entisyydelle. Se on sill'aikaa jättänyt minut, ilma on kalvennut ja kun menen akkunaan, erotan puiston pohjalta hiekan ja vaahteran keltaisen kukkapilven, jonka aukeamista hohtaa musta runko. On jo hyvin näköisää, ei kannata enää lähteä kadulle, sieltä paistaa vain tyhjä kivitys hiukan punertaen aamun säteissä.