Mutta siitä punerruksesta huomaan vähitellen, että on tulossa sunnuntaiaamu. Kuinka hienotunteinen olet sinä elämänkulun johdattaja? Et tahdo minun heräävän tyhjyyteen Nocturnon sävelten vaiettua, vaan näytät näin tilaisuuden sattuessa jälleen pienessä suurta, annat sunnuntaiaamun syvimmän rauhan kohottaa mieleni alkuperäisimpään hartauteen, josta kaikki tämä maallinen näkyy niin pienenä, että se kokonaisuudessaan herättää lämmintä myötätuntoa.
Enkä minä silleen tunne onnea enkä onnettomuutta. Vielä jatkuu se häiritsemätön hetki, jona tajuan elämän, olemassaolon kulumattoman ikuisuuden. Ajatuksessani sanon tämän sen-iltaisen pienen neidin korvaan, kun hän siellä alhaalla nukkuu ensimmäisen sunnuntaisäteen kohtaamana. Olen näkevinäni kuinka hän unessaan hymyillen nyökkää.
Mutta kummallista on, etten saa tähän hartauteen nostetuksi niitä maita, joilla elin Nocturnon. Jos lähetän sinne mielikuvituksen niitä noutamaan, ei se enää saa niistä otetta. Tämän nyt nousseen sunnuntaiauringon säteet ovat näin pian poistaneet niistä sen tenhovärin, johon muistelma ne vielä äsken kietoi.
Piika
1.
Toisena pääsiäispäivänä oli Sanni, Liutun talon karjapiika ja ainoa naispuolinen palkollinen, päivälliseltä päästyään vapaa iltakarjaan asti. Autettuaan Elliä, talon kuusitoistavuotiasta tytärtä astioitten pesussa pakarissa hän tuli suureen siistiin pirttiin, jossa seinäkello yksin käydä jutkautteli, ja paikoillaan uinailleet esineet näyttivät tärähtävän ovea avatessa, aivan kuin ne olisi tavattu luvattomia miettimästä. Sanni kiersi kylläisin askelin uunin editse pirtin karsinanurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja jäi sinne ikkunanpieleen seisomaan, sivuttain ulos.
Se ikkunalauta oli kokonaan hänen hallussaan. Yhdessä pielessä oli päällekkäin katkismus ja virsikirja, sitten oli nelikulmainen peili, jonka lasi kyllä oli halki, mutta kappaleet pysyivät hyvin paikoillaan kehyksissä. Vielä oli pari punertavaa hiusneulaa ja kampa sekä ohilaudan välissä kahtia taitettu joulusanoma. Kaikki tämä ynnä oma tolppasänky, sen kohdalla seinässä riippuvat vaatekappaleet ja sen alla lystikkääseen asentoon jäänyt kenkäpari muodostivat varsin kodikkaan kohdan, johon päästyään vapaana hetkenä tunsi olevansa kuin kotonaan ikään, saattoi näin katsella ulos ikkunasta ja vaikkapa hyräillä.
Mutta nyt Sanni, hetken sulattelevaa maailmaa ikkunasta katseltuaan, rupesi sukimaan hiuksiansa ja teki sen niin vähin äänin, että jos joku olisi ovesta tullut, niin olisi luullut sanoneensa päivää tyhjälle pirtille. Ilmassa vallitsi vahva pyhäiltapäivän sävy, joka omituisesti sumensi joutilaita aisteja ja ajatuksia. Hyväntahtoinen auringonvalo oli kuin äänetöntä veisuuta, joka vielä hyräilynkajona soi äsken kirkosta palanneen tyvenessä mielessä. Tuo väreily nousi varmaan niistä pienen pienistä jo'ista, joita kaikkialla juosta jylitti tummenneitten teitten keskiuomissa, niinkuin mutkikkaita, haarovia suonia. Niiden unelias lirinä ja heijastelu täytti ulkoilman ja sädehti sieltä päivän mukana pirttiinkin, jossa joskus vain kuului kamman kahahtava sipaisu ruskeassa hiuspehkossa.
Kierrettyään suortuvansa nutturalle Sanni haukotteli, sivusi käsin kupeitaan ja silmäsi vartaloaan. Kahden juhlapäivän raukea levollisuus alkoi taas miellyttävästi painostaa, hän kallistui kuin huomaamattaan sängylle, asettui seinään päin puoleksi suulleen puoleksi kyljelleen ja tunsi verissään tuon leudon iltapäivän paistelun. Pyhäröijy kiristi hiukan makuulla ollessa, hän avasi sen rinnan kohdalta, jolloin vahva valkoinen paita painautui esiin hauskoissa poimuissa… Ja siinä ne suoltuivat taas ajatukset niin somina, puolihämärinä tunnelmina, mieli antautui kuin hyräillen, yksinollen, katselemaan omia asioitaan, herkutteli kuvilla, joita tuntui virtaavan täyteläisistä jäsenistä sulkeutuviin silmäluomiin. Niitä kuvia tuli yhä enemmän kutsumatta, lupaa kysymättä, ja ne lisäsivät tullessaan raukeuden suloa. Puoliunissaan hän silitti läheistä seinänrakoa ja antautui nyt, niinkuin jo monena pyhäiltana näin sängyllä maatessaan, tuolle mielialalleen.
Se oli tänä kevännä ilmestynyt Sannin ajatuksiin ja useimmiten se tuli juuri näin pyhäiltapäivää makaillessa, niinkuin synnillisyydellään pyhäistä hartautta uhmaten. Sannista tuntui, että hän nyt vasta on tulossa aikaihmiseksi, oikeaksi piiaksi, jolla näinikään on oma sänkynsä, omat asiansa. Kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun hänellä jo oli toisella vuodella oleva lapsi, jota hän tosiaan nyt vasta huomasi ruvenneensa ajattelemaan. Ja hän rupesi samalla kuin itseään ujostellen tuntemaan onnea siitä, että hänellä oli se poika, kun hänen ei tarvinnut pitää sitä vierellään, vaan sai näin vapaana tyttönä maata sängyssään väljässä pirtissä. Salaista riemua kätkien hän sitten silmät kiinni piteli rintaansa ja päästi sen nyt kerrankin valloilleen: — Antaa pojan kasvaa siellä muorinsa tykönä töllikulmalla, minä menen kylälle, minä menen…