Kellon käynti oli hävinnyt korvista ja muuttunut epämääräiseksi aaltoiluksi. Pirtti ympärillä vaikeni myös yhä hiljaisemmaksi ja siirtyi lopulta vallan pois hänen tietoisuudestaan. Mieli kurkotti kauemmas, hämäriin kylän nurkkiin, tuoksuviin hakoihin ja navetanparvien olkikasoihin. Lopulta se jo leijaili siellä kokonaan, jätettyään vankan ruumiin suu rakosella, selkä kireällä hengittelemään tuohon karsinasänkyyn villaisten pyhävaatteiden ja terveen ihon lemutessa…
Oli jo hämärä, kun Sanni äkkiä heräsi, käännähti sängyssään ja suutaan maiskuttaen haparoi viereensä. Häntä rupesi puoliunisenakin melkein naurattamaan, kun hän huomasi missä oli, näki hämyssä tutut ikkunaruudut ja niiden takana tutun kappaleen iltataivasta. Olipa se somaa, kun se siinä väänsi ja painiskeli niin että vieläkin veriä hurmasi, kunnes häneen yht'äkkiä jysähti jotain, hän vääntäytyi irti ja huusi: ei-ei ja heräsi.
Sanni haukotteli ohueen, sipasi kädellä kasvojaan ja yritti nukahtaa uudelleen kuvitellen sitä äskeistä. Mutta sepä ei enää tullut. Ne päivälliset mietteet vain soutelivat mielessä, ikään kuin unesta vahvistuneina ja levittivät jäseniin hykerryttävän tyydytyksen tunnetta. Ohhoh sentään, kun sitä on piika — —
Juuri kun Sanni aikoi nousta, hän kuuli kuinka kahdet askeleet lähestyivät pirttiä nopeasti, niinkuin jotain etsimään. Ne pysähtyivät heti ovensuuhun ja pojan ääni sanoi: no, koetetaas nyt. Se oli lyseolainen, talon vieras, ja toinen oli Elli. He lähtivät tanssimaan ja lyseolainen hymisi hengästyneesti jotain säveltä. Ne pysähtelivät ja lähtivät taas, huomaamatta Sannia hämärässä. Lopulta ne pysähtyivät keskelle lattiaa, olivat siinä hetken ja lyseolainen sanoi liikutetulla äänellä: "et sinä mitään osaa". Ja vähän päästä, Ellin nauraa hykerrellessä, melkein kuiskasi: "et mitään sinä osaa — vai osaatko sinä". Nyt ne harppaavin askelin lähestyivät Sannin sänkyä ja samassa vauhdissa käsi kaulalla istahtivat hänen päällensä. Tämä huvitti lyseolaista tavattomasti, hän kaatui sänkyyn, veti Ellin perässään ja rupesi siinä mylläkässä pusertelemaan Sannia pitkin ruumista ja kiivaasti halaamaan. Elli tunki päätänsä heidän väliinsä ja halasi molempia. Kun he hetkeksi pysähtyivät monimutkaisiin asentoihinsa, sanoi Elli: "Etkö sinä Sanni navettaan lähde, äiti meni jo."
Silloin Sanni selvittelihen ylös sängystä, väänsi kiskotellen upeaa ruumistaan ja saatuaan röijynsä nappiin laittautui navettakuntoon. Mielessä väikkyi vielä unen jälkiä ja paikoissa tuntui sen pojan äskeinen rutistelu, kun hän laskeutui navettapihalle huulillaan piirilaulun hyräily. Hiukan epämukainen täysikuu oli ilmestynyt taivaalle hänen nukkuessaan, se nousi kylästä päin ikäänkuin piileskellen ja näytti viittaavan Sannille, niinkuin joku tuttu poika pielen takaa…
Suloinen uhkamieli, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut, sai haltuunsa sielun ja ruumiin. Karjalta päästyään hän menee Kivelään ottamaan Alinaa kanssansa.
Hän painui sisään navetan ovesta. Kuin salaisia aikeita kätkien viihtyivät tanhuat ja taivaanrannat alkavan kuutamon vaisussa valossa.
2.
Sannin lankeemus oli tapahtunut suunnilleen kaksi vuotta sitten, juuri näin pääsiäisen aikaan, joka silloin tosin oli hiukan ylempänä kevättalvella. Hänen sulhasensa oli ollut tuollainen ylioppilas, joita silloin tällöin pistäytyy maaseudulle pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Sannilla ei ollut vieläkään oikein selvillä kuka hän oli, mistä oli tullut ja minne sittemmin mennyt. Samoin oli itse tapaus muuttunut puolittain unelmaksi hänen ajatuksissaan. Poika, jonka hän senjälkeen sai, oli vallan eri asia, jonkinlainen paha sattuma hänen tiellään, onnettomuus, joka oli otettava olleiden onnenhetkien vastapainoksi. Kun hän joskus muisteli niitä hetkiä, jotka oli viettänyt ylioppilaan kanssa, ei poika koskaan tullut hänen mieleensä. Tai jos se lopulta tuli, havahtui hän unelmistaan ja ryhtyi kiivaammin työhönsä…
Kaikki oli tapahtunut yhtenä iltana.