Hän oli tullut taloon hämärissä, kun kelmeä pääsiäiskuu kurkisti navetan päitse koivuviidan takaa, ja nuoskea maa kahertui iltaviileässä. Villaliina päässä ja kalossit jalassa hän oleskeli pakarissa, kunnes talon tytöt ehtivät töistään ja he menivät keinulle. Silloin tuli sinne ylioppilaskin, seisoi sorjana valkoinen villapaita yllään heiluvan keinun vieressä ja katseli hämärän suojassa häntä, Sannia. Sitten se pysäytti keinun ja pyysi päästä hänen viereensä istumaan niin ystävällisesti, ettei Sanni ollut sellaista ikinä kuullut nuoren miehen suusta. Mutta päästyään keinuun ei ylioppilas enää puhunut Sannille sanaakaan, vaan alkoi ilakoida ja potkia tyttöjen kanssa, jotka istuivat vastakkaisella laudalla. Mutta mitä hartaammin se tätä teki, sitä selvemmin tunsi Sanni, kuinka käsivarsi painoi hänen hartioitaan ja vahva rinnansivu lämmitti hänen rintaansa…
Kuu nousi silloin suurena ja äänettömänä, mutta aavistellen ja enteillen, kuin joku lähestyvä onnen hetki. Keinujat hukkuivat hämärään tummien hakojen keskeen, mutta heleässä ilmassa kuului kauas keinun narske ja puheen helinä, osui jonkun yksinäisen korvaan, joka oli viehättynyt sitä kuuntelemaan. Kuin ajan kulua mitaten putosi räystäältä silloin tällöin pisara, joka maahan tultuaan hyytyi…
Keinujain sopu oli hyvin ehjä ja he päättivät lähteä kylään tanssimaan. Ylioppilas hyppäsi keinusta, veti Sannin mukanaan ja unohtaen ottaa käsivartensa pois hänen vyötäisiltään kysyi talon tytöltä: "Mentiinkö heti, vai mitä?" Mentiin…
Oli jo myöhäinen, kylän talot ja töllikulmien asumukset asettuivat nukkumaan. Mutta ne eivät kaivanneet nuoriansa kauniina pyhäehtoona.
… Kuu oli siihen aikaan täysimmillään ja paistoi vielä aamupuolellakin, kun ylioppilas saatteli Sannia kotiin. Ilman lämpö oli myös pysynyt muuttumatta koko yön, kaikki seisoi lempeästi paikallaan, katsellen ja kuunnellen, kuinka aina pitkän hetken päästä putosi pisara räystäältä ja hyytyi heti maahan tultuaan.
Sannista oli kuin hän olisi tuntenut ylioppilaan jo kauan, jostain lapsuutensa tuolta puolen, sanattomista menneisyyksistä. He vain eivät olleet ennen yhtyneet kuin tänä iltana, kun ylioppilas oli tanssin aikana vienyt hänet potkukelkalla kauas maantielle ja siellä suudellut. Eivätkä he nytkään mitään puhuneet, mitä ihmettä he olisivatkaan toisilleen sanoneet. Se olisi ollut kuin yksin ääneen puhelemista kuutamossa, hullua.
Matka sujui hitaasti sen tähden, ettei Sanni malttanut irroittaa käsivarttansa ylioppilaan vartalon ympäriltä. Tavantakaa ylioppilas sitäpaitsi pysähtyi ja tahtoi suudella, ja siinä kului aina pitkä aika. Niin että kello varmaan oli jo kaksi, kun he tulivat Sannin kototöllin pihalle.
Sannilla ei tähän asti ollut ollut mitään oikeata sulhasta. Hän oli hyvien vanhempien lapsena hiukan hiljaisena luonnoltaan kasvanut täyteen ihmiseen, saanut vahvan kauniin vartalon ja muuttanut nukkumaan pieneen kamariin pihan toiselle puolelle. Eivätkä vanhemmat vartioineet häntä vähääkään, vaan soivat mielellään hänen pyhäiltaisin lähtevän hiukan kylälle. Mutta näistä eduista huolimatta odottivat naapurit turhaan, että hän saisi jonkun seuralaisen. Ei kukaan nuori mies ollut vielä käynyt hänen ovensa takana.
Mutta vaikka se nyt Sannille tapahtui ensi kerran, ei hänestä siinä ollut mitään outoa eikä peloittavaa. Tuskin hän olisi säikähtänyt, jos isä olisi sattunut ulos tulemaan. Hän kysyi piloillaan ylioppilaalta: "Arvaas missä asun?" Tämä sattui arvaamaan paikalle, ja silloin Sanni otti avaimen, avasi oven ja he menivät sisälle.
Kaikki mitä tapahtui, tuntui Sannista siltä, kuin hän juuri tällaista olisi odottanut niin kauan kuin saattoi muistaa. Niinkuin keväinen ruohonoraskin jotain odottaa, sadetta, jota ei ole vielä ikänä tuntenut. Tosin hän joskus vastusteli, mutta ei ollenkaan estääkseen. Se tuntui vain muuten niin veriä hurmaavan…