Tällä tavoin tapahtui aikoinaan Sannin lankeemus. Ylioppilasta hän ei sen jälkeen tavannut, sai kyllä myöhemmin sivumennen tietää hänen nimensä. Eikä hänellä ollut ylioppilaalta muuta muistoesinettäkään kuin kymmenenmarkan kultaraha, jonka tämä lähtiessään oli antanut. Niin, ja sittemmin poika. — — —
Niiden tanssien jälkeen ei Sanni käynyt missään huveissa eikä yöjalassa. Ensimmäiset viikot ylioppilaan lähdettyä hän eli oudon ihmeellisessä huumeessaan, muistuttaen koko olemukseltaan tuollaista vienoa naista, joka jostain syystä äkkiä on tullut uskonnolliseksi. Huomattuaan sitten (oikeastaan hänen äitinsä sen huomasi), mitä oli tulossa, ei hän enää voinut eikä halunnutkaan minnekään. Hän pysytteli kotona joulun tienoille ja lähti sitten, jätettyään syntyneen pojan äitinsä hoivaan, Liutulle palvelukseen. Se oli pieni yksinäinen talo, hyvä palveluspaikka, varsin sopiva hänenlaiselleen. Senjälkeen hän oli käynyt vain muutaman kerran kotonaan tuomassa rahoja pojan elatukseksi ja joskus Alinan tykönä.
Niin hän sen talven ja koko seuraavan suven pysyi tyynenä hiljaisuudessa. Pienen talon tasainen elämä ei häirinnyt hänen mieltään, joka tuon valtavan tapauksen jälkeen oli painunut rauhalliseen uneen. Ja kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä eteni ympäröivä maailma hiljaa kauemmas hänestä, käänsi katseensa johonkin poispäin. Hän itse ei kaivannut ketään, ei odottanut eikä toivonut mitään mennessään ruohottunutta metsätietä karjaa noutamaan. Ehkä hän hiukan ihmetteli, kuinka kesäinen lehto oli muuttunut. Mikä siinä oli, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta ei se ollut entisellään. Raukea silmä ei huomannut tuota poiskääntynyttä katsetta…
Mutta sitten tuli syksy, illat pimenivät tai näyttivät kuunvalossa aavemaisilta. Arvatenkin alkoi tämä häntä häiritä, sillä nyt tuntui hänestä joskus illalla maata mentyä siltä, kuin olisi hän nukkunut koko päivän ja nyt vasta herännyt tällaiseen autioon iltaan. Hän ei koskaan ennen muistanut tällaisia iltoja olleen. Hänet valtasi lievä ikävän tunne, hän saattoi maata silmät auki joskus parikin tuntia, ja vaikkei ollut mitään erityistä ajatellut, huomasi hän, että pielus oli kostea, hän oli itkenyt. Se oli kummallista, sillä ei hän tiennyt mitään kaipaavansa hyvässä palveluspaikassa. Eikä hän sitä isoa asiaansa ollut miettinyt, eikä se sitäpaitsi mitään kyynelmieltä koskaan herättänyt. Mutta tämä nyt vaivasi häntä yhä useammin. Joskus hän aikoi puhua siitä Alinallekin, mutta tunsi samassa, ettei sellaista sopinut — —
Kunnes satoi lumen, ja Sanni huomaamattaan nukahti taas vanhaan rauhaansa. — —
Mutta kun ihmiset jo olivat talveen tottuneet, helähti kevät maailmaan. Hanget laskeutuivat kurttuihin, niiden keskeltä piipotti lämmenneitä korsia ja koivunkyljissä ja seipäissä vipasi kuivunutta lehua muuten näkymättömän tuulen hengessä. Sannista tuntui taaskin niinkuin olisi unesta herännyt, mutta se tunne ei enää tullut illalla sängyssä, vaan keskellä aamupäivää hakoja navettaan ajaessa. Ne kun tuoksuivat niin lämpöisiltä, ja kahleitaan solistelevien lehmien muhahteleva syönti kuului avoimista ovista siniseen maailmaan, jossa suli ja tipahteli. Hän huomasi hyräilleensä ja puhelleensa Ellin kanssa, joka navetan perällä ruokki pientä karjaa, lampaita ja vasikoita. Pidentynyt päivä kului liukkain askelin, ja illalla sänkyyn päästyä ei uni taaskaan tullut. Mutta nyt oli valvominen iloista, ja jos silmä joskus kostui, niin tuntuivat kyynelet tulevan sieltä sisältä, jossa ihan selvästi suli jotain. Tasainen tyttöaika ja tämä viimeinen häipyi taakse, hän tunsi arastellen nousevansa jonnekin, josta uusia maailmoja ja asioita näkyi. Alkava uni toi ne lähemmäksi ja kehitti monta kuvaa, joiden muisto teki katseen ujoksi vielä päivälläkin. Iltaisin hän kiirehti töitään, ehtiäkseen Kivelään, haki Alinan ulos, ja he kävelivät pitkät ajat käsikoukussa rupatellen maantiellä.
Mitä pitemmälle kevät näin ehti, sitä voimakkaammin tämä uusi mieliala otti hänet haltuunsa. Se tuntui jo ruumiissakin, sitä pakotti ja ahdisti, niin että hänen usein täytyi vääntää vartaloaan, jonka muotoihin hän nyt ensikerran kiinnitti huomiotaan. Ja niitä silmäillessään tuli hän hymyillen ajatelleeksi, millaiset ne olivat ennen pikkutyttönä… Kun pyhäiltapäivä tuli, veti häntä sänkyyn kuin jokin vastustamaton vietti, ja hänestä tuntui sinne oikaistessan, niin kuin olisi omin tahdoin mennyt miehen viereen. Hänen hiljaiseen hiukan ylpeään mieleensä, joka sattuneista tapauksista huolimatta oli näihin asti säilynyt sellaisena, jommoiseksi se kotitöllin armailla tanhuvilla oli muodostunut, sinne virtasi nyt kuin kohisten aikaihmisten ajatussarjoja, jotka rikkoivat tasapainon ja hivelivät… Hänhän on piika, punakka ja vahva, parhaillaan. Ketä varten hän täällä muurin takana pyhäöitänsä lojui poraillen ja tyhjää syliänsä pusertaen? Eikö se ollut hänen asiansa? Jos tulee, tulkoon…
Tällaisia saattoi Sanni hautoa, vaikkei kukaan olisikaan sellaista uskonut noista kasvoista ja silmistä, nähdessään hänen liikkuvan askareillaan noina heleinä kevätpäivinä, joiden kirkkautta hänen olentonsa päältä katsoen niin vienosti näytti heijastelevan.
Kunnes hän nyt huhtikuun loppupuolella, toisena pääsiäispäivänä päätti illalla lähteä. Kuten sanottu, hän ei ollut käynyt missään huveissa kahteen vuoteen.
3.