Siitä syystä olikin Sanni nyt Alinan kanssa tanssipaikkaa lähestyessään viehättävässä jännityksessä. Silmissä oli kiiltoa ja puhuessaan joutavistakin asioista hän nauraa hyritti usein.
Mutta kun tuli näkyviin tanssitalon pääty, sen saman jossa silloinkin tanssittiin, kävi hänen mielensä äkkiä autioksi. Tuntui siltä kuin hänen rakkaasta seurasta, kesken iloisia aikeita olisi täytynyt jäädä ikävälle paikkakunnalle, jossa seinät ja portinpieletkin ovat tylyjä. Alinakin tuntui siinä hänen vierellään vieraalta ihmiseltä, jonka kanssa on pakosta joutunut yhtä tietä kulkemaan. Ihmeellinen mielijohde: tällä hetkellä hän olisi halunnut istua kotitöllissä pienessä kamarissaan.
Mutta he olivat jo kylän raitilla ja siihen kuului pelin ääni ikkunoista, joissa epätasainen tuli väikkyi. Ovesta syöksähti pihalle mies näkymättömän naurunpuuskan survaisemana, katkelma valoa ja puheen kohua tulvahti hänen mukanaan, ja rappusista tuli samassa ulos vielä yksi mies avopäin ja kaksi naureskelevaa naista. Soi ja hurisi. Siinä oli siis taas Sannikin tanssissa…
— Kivelän Alina, kuului toinen naisista supisevan.
— Niin ja Liutun Sanni. Eipä nyt vielä mitä… No voi herrajesta sentään… Molemmat naiset tulivat luo ja molemmat nuoret miehet seurasivat perässä tempovin liikkein. — Likat, likat, sisälle vaan kiiruusti, menee hyvät valssit hukkaan. — He menivät. Toinen naisista vei Sannia kädestä, kyseli, kuiskaili ja nauroi.
Sisälläkään ei Sanni ensin viihtynyt. Aivan niinkuin suvella siellä lehtotiellä, tuntui täälläkin olevan jotain outoa entisestään, vaikkei häntä kukaan erityisesti huomannut ja kaikki muuten oli tavallisellaan. Oli väliaika, soittaja peränurkassa viritteli peliään, ja ovensuussa nuorukaiset kisailivat istumapaikoista. Sanni seisoi Alinan kanssa uunin edessä tyttölaumassa, joka tanssin alettua hitaasti harveni, sitä myöten kuin lattialle ilmestyi kieppuvia vakavannäköisiä pareja. Kankeammat pojat ottivat askeleensa pahasti poukkien, mutta talollisten pojat ja ne, jotka olivat maailmalla kulkeneet, väänsivät polkankin niin sievästi, ettei pääkään vavahtanut sivulle päin. Ne tiesivät, kuinka tanssitaan, ja niiden kasvoista näki, että ne tunsivat päällään katselijain silmäykset.
Mutta silloin raivautui ovensuusta esille kaksi jylhännäköistä karvalakkipäätä, laskivat kämmenet toistensa olkapäälle ja lähtivät pyörimään niin tasaisen kauniisti, ettei yksikään muu pari. He selvästi näyttelivät tanssiaan, syvä tarkkaavaisuus asui heidän kasvoillaan, sillä nyt katselivat kaikki heitä. Ja monen mielestä olikin myönnettävä, että se työ siltä parilta sujui… Kaksi yhdenmittaista piikaa meni myös aina yhdessä kaikki tanssit. Väliajatkin he seisoivat käsikädessä mitään puhumatta — —
Valo taisi nyt olla himmeämpi, mutta kyllä Sannista silloin toissa pääsiäisenä täällä oli paljon kirkkaampaa. Kun he silloin tulivat sisälle, välkehti kaikkialla, pirtin ilmassa ja penkeillä istuvien ihmisten silmissä. Niinkuin kaikki olisivat vain sattumalta saaneet iloisen ajatuksen lähteä tanssiin. Ei se silloin ollut näin totista. Eihän täällä nyt jutellut muu kuin pelin ääni, ja sekin vain jotain vanhoja asioita. Pisaroista, joita silloin tällöin tipahtaa nuoskeaan maahan, kun kuu paistaa… — — —
Siinä seisoi Liutun Sanni. Hänen iloinen uhmamielensä oli hävinnyt soiton virtaan, leuto katse vain etsi pientä myötätunnon sijaa. Sen huomasi sivumennen nuori poika. Yrjö, sen Pirtti Eevan poika, solakka, sirokasvoinen, sinisilmäinen, joka ei hölännyt ovensuussa, vaan tanssi ahkerasti, ei vielä kahtakymmentä vanhempi, mutta jo maailmaa kiertänyt ja aikaa äitinsä unohtanut. Hän katsahti sivullisen silmällä hiusrajaa olkapäitä ja… Sillä oli vieläkin sorjempi kuin muilla… Hänen mielessään vilahti tie täältä Liutulle ja kaikki mitä oli sen varrella. Ei viitsinyt nyt taas mennä tanssimaankaan vaan istahti penkille, ruumiissaan hyvän tunne, josta ei kertonut kellekään. — —
— Piiriä! kimahtivat naiset.