— Muori luuli tulevan jo varkaita, tuli tyttärille riiaria parhaita —
Se mies, joka tullessa oli ollut pihalla, otti Sannin. Laulu loppui ja uusi alkoi. Sanni huomasi Yrjön sinisen silmän ja pyysi hänet. Alina tuli ulkoa jonkun miehen kanssa, silmissä loisti vielä jokin, joka äsken oli tapahtunut. He yhtyivät piiriin enää toisiinsa katsomatta, ja Sannista tuntui hyvältä, että hän juuri sattui olemaan piirin keskellä.
On jo mennyt monta laulua — —
Maantie siliäksi sannoitettu on kulkuripojan kulkee — hei jallai jallai — Yrjö… Yr… Heili on nuori ja lapsellinen, ei sitä jättää julkee — he jallai jallai…
Pelin ääni vingahtaa laulun sekaan ja lopettaa sen kätten taputukseen. Tanssitaan, Yrjökin tanssii, ja eräästä tuntuu, kuin olisi se toissavuotinen ylioppilas tuolla sivuhuoneessa, ja sentähden hän tanssii näin hyvin. Yrjön kanssa onkin helppo mennä… — — —
Puolenyön aikaan näyttää siltä, kuin lamput rupeisivat loistamaan kirkkaammin ja ihmiset tanssimaan paremmin. Ja niinkuin se ylioppilas yhä istuisi sivuhuoneessa jutellen ja nauraen toisten kanssa. Alina on taas hävinnyt jonnekin, se on aivan hylännyt Sannin, tiesi missä se jo tällä hetkellä hyörii. Kuukin yhä paistaa… Ja Sanni tuntee samalla kertaa haikeaa avuttomuutta ja antautuvaa turvallisuutta, silmät alasluotuina hän aivan huomaamattaan painautuu lähemmäksi tanssikumppaniaan ja puristaa vasemman kätensä sormilla kovaa käsivartta, ikäänkuin tunnustellakseen millainen se on. —
Aika on lakannut kulumasta, se seisoo paikallaan. On jo aamupuoli.
Sanni lähtee tarjoiluhuoneeseen päin. — Minne nyt? — Minä haen Kivelän Alinaa. — Mitä sillä? — Mentäisiin kotiin. — Älä nyt vielä — mennään yhdessä —
Vaitiolo. Tulee valssi, ja ovensuussa lyödään kämmentä saapasvarteen: naisten!
Sanni nyökkää Yrjöä tanssiin ja sanoo: "Sitten mennään!"