4.
Hiljaisena huhtikuun yönä näkyy kuunvalossa kauaskin, kuinka muutamasta olkiladosta tulee ulos kaksi ihmistä. Ensin tulee nainen ja lähtee hitaasti kävelemään maantielle päin katsomatta taakseen, mieheen, joka vähän myöhemmin harpaten hyppää ladosta edustalle ja seisahtaa siihen. Nainen yhä menee, mutta mies seisoo hetken kädet puolipalttoon taskuissa ja vahva paperossin tuli hehkuu kasvojen kohdalla. Hän ei näy olevan oikein selvillä siitä, lähteäkö naisen perässä vai jäädäkö siihen seisomaan. Häntä ei haluttaisi kumpikaan, hän liikahtelee sinne tänne, pälyy ympärilleen ja paperossin pää hehkuu yhä kiivaammin. Näyttää siltä, kuin ei heidän välinsä olisi oikein selvä, vaikka he ovat kaksi nuorta ihmistä, jotka ainakin tunnin ajan ovat viipyneet olkiladossa. Ja tällaisena kuutamoyönä, aamupuolella!
Nainen on jo ehtinyt niin pitkälle, että miehen pian on tehtävä mitä hän tekee. Hänen tilansa on kiusallinen. — Eihän sitä nyt oikein näin sovi erota tytöstä, niinkuin reestä olisi jäänyt. Mutta tuolla se menee omaa menoaan, niinkuin palaisi joltain asialta, ei katso taakseen, ei hiljennä kulkuaan. Hän oli tyhmä, kun hyppäsi tähän seisomaan, miksei jäänyt sinne olkiin makaamaan niin kauaksi, että se olisi ehtinyt hävitä näkyvistä. Mutta eihän hän sitä vielä olisi päästänyt, mikä piru sen oikein tuli. Eihän hän sitä millään lailla viekoitellut, tuli kun toinen salli, ja palava se oli itsekin. Mutta sitten irroittautuu ja lähtee eikä hän tullut siinä edes käsivarteen tarttuneeksi pidättääkseen. Mutta olisihan sitä vielä voitu olla, kun näin hyvin kaikki sattui. Saakeli…
Hän lähtee kävelemään perässä ensin niin kuin muina miehinä, mutta päästyään riihen varjoon pistää juoksuksi, saavuttaa lopulta naisen ja kysyä kähähtää leikillisellä äänellä ja toisen katsetta etsien: "Mihinkäs sitä nyt niin mennään?" Naisen punakat kasvot näyttivät kuunvalossa välinpitämättömiltä, melkein tyytyväisiltä. Hän ei muuta kävelynsä tahtia vähääkään, vaikka mies siihen juoksahtaakin. Hän katselee alas eteensä, niinkuin ei olisi kuullut kysymyksestä muuta kuin äänen, tuskin sitäkään.
Niin he astuvat siinä ääneti rinnatusten, nainen lyhyeen ja tasaisesti, mies hiukan harppaillen, ja rosoinen musta tie vain rahisee askelten alla. Mies katselee koko ajan naista kasvoihin, mutta kun ei löydä katsetta, alkaa hän hyräillä polkkaa, jota illalla paljon soitettiin. Tämä kaikki ei häiritse naista vähääkään, hän on ihan yksin, ja mies huomaa hyödyttömäksi kaiken puheen. Tämä on miehestä kaikkein nolointa, mutta hän ei osaa kääntyä takaisinkaan, olla suuttuvinaan, sillä siihenhän hänellä ei ole aihetta. Ja hän hymisee vain polkkaansa ja on olevinaan hyvin tyytyväinen, niinkuin tämä tällainen juuri olisi aivan luonnollista heidän kesken.
Tien käänteet seuraavat toisiaan hievahtamattomien seutujen halki, kunnes Liutun rakennusryhmä näyttäytyy kallioisen mäkensä syrjästä. Ruokakellon katos piirtyy paisteista taivasta vasten, ja koira haukahtaa. He nousevat sivutietä halkoliiterien ohi tallinsolaan. Mies tuntee kyllä, että nainen menee sisälle samaa menoaan, mutta hän jää kuitenkin siihen solansuuhun seisomaan, on siinä niinkuin odottavinaan, että nainen katsoisi taakseen, ja hän saisi vielä viitatuksi sen tänne johonkin.
Ja se katsookin. Vetäessään ovea perässään kiinni kääntyy nainen ympäri ja hänen katseensa liukuu solansuussa seisovaan mieheenkin, mutta ei pysähdy siihen. Ja ovi painuu kiinni.
Mies hymähtää ja lähtee kepein askelin samaa tietä takaisin, sytyttää uuden paperossin ja silmäisee joskus kuutamoista taivasta. — — —
Erottuaan yöllisestä kumppanistaan tuli Sanni pirttiin. Hän oli jähmeän tyyni, silmä kiintyi heti valoisiin ikkunaruutuihin ja korva tarkkasi yön hiljaisuutta. Kellon verkkainen käynti oli kuin vanhan vakavaa puhetta, ei kovaa, vaan suoraa ja tyyntä. Se puheli hänelle hetken koko äänettömän pirtin kuunnellessa, mutta painui sitten jonnekin pois ja jätti Sannin siihen katselemaan ulos ikkunasta pälveisiä sarkoja ja riihiä. Kuu ei näkynyt tähän, mutta sen loiste lepäili ikkunan alla kuin jokin elävä henki. Taaven, rengin, hossaava hengitys rupesi kuulumaan ovensuusängystä. Sanni tarkkasi sitä hetken ja kuultuaan, että se oli syvää ja sikeätä, hän vihdoin tunsi olevansa yksin.
Kaikki mitä oli tapahtunut, tuntui hänestä olevan kuin kaukana vuosien takana, niinkuin sen olisi elänyt joku toinen, hänelle melkein vieras ihminen. Vaikka hän vielä tunsi kaikki hermoissaan, oli hänestä niinkuin tämä yökin vain jossain menneisyydessä olisi sivumennen häntä hipaissut. Mielessä seisoi kaikki hetken paikoillaan, kuten tuo kuun paiste tummentuneen maan yllä.