Ja katsellessaan siinä tuttavallista metsänrantaa tuli hänelle yht'äkkiä sellainen mielikuva, että talo, kylä, koko maailma oli tyhjä, hän oli ainoa eläjä. Hän oli sellaista ennenkin kokenut ja aina ihmetellyt olikohan kellään muulla koskaan tällaista mielikuvaa… Tällaista yötä jatkuu iankaikkisesti, hän ei hievahda tästä, hänen seuranaan on vain tuo metsänranta… Silmien yhä sinne katsoessa joutuu Sanni syvemmälle tunnelman lumoihin, hän seisoo kotokamarinsa ikkunanpielessä, johon kaukainen ihmisten asuma maailma siintää vain aavistuksena. Ja vaikka siellä sen sokkeloissa vaaniikin tuo salavoimainen tyhjyys, niin on sitä turvallinen siitä katsella, sillä se on niin kaukana…
Kunnes hän äkkiä havahtui ja näki vastenmielisenä vilauksena kaikkea hiljan sattunutta, tanssia, miehiä… Hän melkein hymähti itsekseen muistaessaan miestä, joka oli varjona vaappunut hänen vierellään tallin eteen asti ja siitä hävinnyt kuin rotta nurkan alle. — Kaikki ne ovat sellaisia, tunsi hän äänettömästi lausuvansa, mutta hätkähti samassa niinkuin joku toinen olisi ne sanat hänen korvaansa kuiskannut. Ylioppilas? Se humahti jostain siihen aivan lähelle hämärään seisomaan. Siinä se seisoi ja katsoi häneen. Ja vaikkei Sanni katsonutkaan siihen päin, näki hän selvästi sen kasvot, nyt ensi kerran näin mielikuvituksessaan. Hän näki silmät ja suun, jotka hymyillen käskivät häntä sinne hämärään. Sannin mieltä etoi, hän kiinnitti katsettaan hyvin tarkasti johonkin kohtaan riihennurkassa, ja silloin rupesi ylioppilaan kuva kuin tahdottomasti hyppimään ilmassa ja hävisi lopulta. Sanni jäi siihen tuijottamaan.
Jostain syvältä kerran esille päästyään tulvi nyt ääretön yksinäisyydentunne hänen mieleensä. Hän ei ollutkaan kotokamarissaan, vaan kaukana korvessa pilvisenä suviehtoona, luvattomasti, kymmenen vanhana. Hänen sisässään parkaisi intohimoinen ääni niinkuin sen, joka on suohon uppoamassa ja hän tunsi käsivarsiensa ojentuvan ja sitten tyhjää syleillen puristuvan ristikkäin rinnoilleen, niinkuin hän olisi jotain tuntematonta, kauan kaivattua luokseen rukoillut. Mutta avaruus pysyi liikahtamatta paikoillaan, ja hiljaa, ikäänkuin peläten tahdikasta pirttirauhaa häiritsevänsä, ilmestyi silmännurkkaan kyynel, sekin katselemaan. Ja kun se sai rauhassa tuijottavasta silmästä vieriä pitkin poskea, tuli toisia pian perässä. Tuo kaunis liikkumattomuus värähti hajalle, silmien kiilto sotkeentui ja kuun paiste taittui pieniksi säteiksi. Silloin Sanni riisuutui ja meni sänkyyn peiton alle itkemään.
Mitä hän itki? Ei ainakaan uutta lankeemustansa, sillä se tuntui hänestä tällä hetkellä niin vähäpätöiseltä, että melkein huvitti sitä ajatella. Ei liioin ensi lempeään, sekin värjötti jossain kaukana himmeänä ja laihana. Ei se ollut mitään sen tapaistakaan, eikä hänen pikku älynsä voinut hänelle kirkastaa, mitä hän kaipasi. Hänen kuumenevassa päässään humisi sekaisin kaikkea, syksyn ikävät, tämä kevään uhkamieli, jonka lumoissa hän oli tanssiinkin mennyt. — Kuka minä olen? — Sanni, tässä on minun käteni, minä olen piikana. — Hän kohotti päätänsä. — Tämä on Liutun pirtti, tuolla käy kello, se on käynyt koko ajan. — Hän oli siinä hetken kohollaan ja katseli omia kyyneliään valoisia ruutuja vasten. Ilmassa tuntui lähestyvän aamun ensimmäinen värähdys. Sanni laskeutui takaisin pielukselle ja silmät rupesivat itseksensä painuilemaan kiinni.
— — Hän istuu kamarinsa portaalla illalla. Ei tiedä onko kevät vai kesä, mutta taivas on lauhkeassa pilvessä, uhkaa tulla kaunis yösade. Hän tuntee, että joku lähestyy, hän kiepsahtaa kamariin sänkyynsä ja odottaa. Se tulee ovesta, lähestyy puolihämärässä ja hän päästää sen siihen viereensä ja halaa hellävaroen sen hoikkaa ruumista, joka on niin nuori, ettei sitä ole vielä kukaan muu halannut. Ja hänen ruumiissaan käy ihana virta; niinkuin poistuisi siitä joku suuri tuska. Silloin rapisee oven takana. Siellä on ylioppilas raha kädessä, juovuksissa. Sannin valtaa kauhea tuska ja hän painautuu aivan kiinni kumppaniinsa. Peitto temmataan pois, häntä värisyttää, sillä hän on alasti, hän kiitää jonnekin, Yrjö tanssii yksinään ilmassa, se menee siinä polkkaa niinkuin pirtinlattialla, ilmassa vähän alempana häntä — —
Pirtin viereisessä kamarissa nukkuva lyseolainen, joka Sannin tullessa oli herännyt, hypisteli turhaan saadakseen pirtin karsinaan johtavan oven auki, sillä sitä ovea ei käytetty, avain oli poissa. Eikä Sannikaan enää kuullut hänen yskähdyksiään, hän oli pari kertaa levottomista alku-unista havahduttuaan lopulta painunut oikeaan syvään uneen. Hän nukkui, Sanni-tyttö, kaiken sekalaisen olon jälkeen.
Ulkona häipyi kuutamoinen huhtikuun yö. Ilma oli täynnä himmenneitten jäätiköitten lemua, kevään aavistusta, kun hievahtamaton tienoo siirtyi pyhäyöstä arkiaamuun.
Vanhan Siinan vierailu
Hiljaisena keskikesän ehtoona käveli vanhanpuoleinen vaimoihminen ruohottunutta metsätietä kylältä saloja kohden. Hän palasi vieraisilta, sen näki hänen vaaleasta raitaliinastaan ja uudesta esivaatteesta, joita kumpaakaan ei käytetty arkioloissa. Liinasen hän nyt, kuten tavallisesti näin yksin täällä kulkiessaan, työnsi alas olkapäilleen, niin että vain harmaat harventuneet hiukset kireälle kammattuina peittivät päälaen, niinkuin silkille kiahtava kalotti. Hiusrajan alapuolella kaartui korkea, uurteinen otsa, näkyi silmät ja laihtuneet lämpöiset posket.
Tällaisena suviehtoona näinikään palatessaan kylistä kotiinsa päin oli hän kaunis ilmiö. Vuosistaan huolimatta hän käveli kevyesti ja koko olennossa asui viehättävän tyydytyksen tuoma sävy niinkuin nuorella tytöllä. Pehmeäpiirteiset kasvot ilmaisivat tällaisessa tilanteessa syvää hartautta, silmät katselivat ympäröivää pikku maailmaa, niinkuin jotain rakasta, jota vielä saa nähdä ennenkuin kuolee: pienten metsäpeltojen törmänteitä, latoja, aitoja ja ketoja. Että tuli taas kerran tultua tännekin päin… Ja suvinen ehtoo panee parastaan pitääkseen häntä häiritsemättä tunnelmansa vallassa. Joka hetki syntyy lukematon määrä pieniä ääniä, mutta ne sulavat kaikki yhdeksi soinnuksi, jonka korva tajuaa syväksi äänettömyydeksi; ihmisen mieli ja ilma viihtyvät toistensa seurassa vaiti ollen. Kunnes kulkija luulee kuulleensa jotain, pysähtyy kesken askeleen, teroittaa korvaansa ja kuuntelee, lämmin suu puoliavoinna ja katse kiintyneenä johonkin koivunrunkoon. Mutta korva ei kuulekaan muuta kuin korpirastaan laulun kuusikosta ja veden kohun syvältä jokikoluista. Katse heilahtelee sinne tänne ja pysähtyy lopulta tielle jalkojen eteen. Korva valehteli, ei kuulunut mitään. Askel jatkuu.