Mutta nyt tänä iltana oli vanhan vaimon kasvoilla tuskainen ilme, niinkuin loukatun lapsen, joka hyviteltäessä puhkeaa itkuun. Ja kun viimeinen vilahdus kylästä oli ohi ja hän puikkoveräjästä tullut matalaan hakametsään, joka todellakin tuntui hyvittelevänä tulevan vastaan sieltä kotoa päin, silloin hän antautui itkulle, istahti sahatun kannon päähän ja kätkien kasvot esiliinaansa päästi hillittömän huudon, joka lopulta riutui jatkuvaksi itkunnyyhkytykseksi.
Mutta mikä on asia, joka saa vanhan vaimoihmisen, pienen, lämpöisen, harmaahiuksen noin ilman aikojaan heinäkuun iltana rauhallisilla poluilla itkemään? Hän ei näytä köyhältä, ei se syynä, tuskinpa kuolemakaan. Jos häntä olisi solvattu, ei kai hän olisi tarvinnut metsää itkeäkseen. Tuskinpa hän on itkunsa syystä täysin selvillä itsekään. Ehkä hän on elänyt liian vanhaksi ja ollut huomaavinaan, että kaunis maailma on kääntänyt katseensa poispäin, että sen syvä hiljaisuus on välinpitämättömyyttä eikä tuttavallisuutta. Sellaista huomaa joskus nuorempikin, ja aivan varma on, että joka kesän kauneimpaan ruohoon jossain putoo joku kyynel. Niin käy, mutta se ei ole paha ollenkaan; sillä salaisen itkun jälkeen on ihminen onnellinen. —
Antaa ihmisen itkeä aikansa, hän kyllä tyyntyy ja kävelee kotiinsa.
* * * * *
Kahden pitäjän rajamailla, kun maantienkulkija jo luulee peninkulmaisen metsän alkaneen, tuleekin yhtäkkiä eteen laajahko töllikulma monisoppisen sisäjärven rantatöyräillä, joita tie nousten ja laskien noudattaa. Ne ovat kaikki oikeita vanhoja töllejä, harmaita, malkakattoisia, paikoilleen painuneita. Muita ylempänä nurmettuneella mäellä on ryhmyisten ikikoivujen seassa Peltomäen huoneryhmä, matala ja laakea asuntorivi kuusiruutuisine ikkunoineen, jotka näyttävät mustilta harmaissa seinissä. Suurempia ja pienempiä ulkohuoneita tuttavallisesti lähekkäin kuin toistensa turviin hiipineinä. Jostain nousee kaivonvipu ja siirottaa jokin riuku, jonka päähän on pistetty ruskea pullo alassuin. Tuommoinen siistinnäköinen tölli, johon vaeltava kesämatkue mielellään poikkeaa viiliä ostamaan ja jossa on tyylikäs, suorastaan hienonnäköinen mummo, jota neidit lähdettyään kilvan kuvailevat…
Peltomäessä asuukin sellainen mummo, Siina nimeltänsä (sama joka näyttää niin kauniilta kesätiellä). Hän on leski ja elää pienellä kaupanteolla, annettuaan miehensä kuoleman jälkeen torpan maat talon haltuun. Pitkät turtuneet talvet ja paisteiset kesät hän liikkuu siellä yksinään ja tulee vielä hyvin toimeen. Elämä on niin tasaista, että tuollaisen seurueen poikkeaminen on suuri tapaus, jonka jättämä vaikutelma säilyy Siinan mielessä vielä viikonpäivät jälkeenpäin, voipa hän koko lopun ikäänsä muistaa jonkun herrasmiehen lauseen ja sitä kertoa.
Mutta viime vuonna heinäkuussa sattui somasti. Siina oli pihassa, Johannes hänen poikansa, joka on ylioppilas, oli kävellyt jonnekin kotoa pois. Silloin tulla tupsahti värikäs pyöräilijäparvi alas tieveräjälle, heittivät pyöränsä siihen ja rupesivat kiipeemään pihaan. Siinä oli lystikkäästi käveleviä hoikkanilkkaisia neitejä kummallisine kasvonpiirteineen, pitkänenäisiä herroja jotka keskenään puhuivat ruotsia yrmeällä äänellä, niinkuin olisivat alati riidelleet, mutta Siinalta kysyivät suomenkielellä, oliko kaljaa. Kyllä-mar, Siina vastasi ja lähti noutamaan koettaen sivukorvalla kuulla jonkin sanan, kysyäkseen Johannekselta, mitä se merkitsi: "… kumman … kumman." Mitähän sekin oli? Niin, herrat saivat kaljansa pihalle, ja pari mukia juodakseen. Mutta herrat haistelivat vain mukejansa, pudottivat rillit päästään ja katselivat, ja muuan neiti tuli sisälle ja kysyi eikö ollut puhtaita juomalaseja tai vaikka kahvikuppeja. — Miksei kyllä mitä oli. Mutta kun neiti palasi ulos, huusi hän jo ovelta toisille, jotka pihalla jatkoivat mukien tarkastusta: "Där ä' en studentmössa…" Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä Johannes tuli juuri pirtin päästä pihalle. Neiti punastui ja hymyili, herrat panivat tyytymättömän näköisinä rillit nenällensä. Koko kaunis taulu värähti rikki, ja se huvitti sanomattomasti Siinaa, joka pirtin ikkunasta katseli. Johannes tuli pirttiin ja kysyi: "Mitä väkeä siellä pihassa on?" johon Siina vastasi: "Etkös sitä nähnyt?" Yksi herra tuli sitten sisälle ja kysyi lyhyesti, mitä maksoi. — Viisikolmatta penniä, — saa olla, vastasi Siina ja sai viisikolmatta penniä. Siina oli sitten touhussaan, että mitä se kumman — kumman oli. — Te se olette, sanoi Johannes ja meni pirtin peräkamariin…
Johannes tuli tavallisesti näin heinäkuussa pariksi viikoksi äitinsä luokse Peltomäkeen. Ennen koulua käydessään hän oleskeli kaikki kesät kotona, mutta ylioppilaaksi tultuaan ei hän enää paljoa puhellut oloistaan, tuli vain kesällä yhtäkkiä, toi hyvät tuliaiset, oli aikansa ja lähti.
Kun Johannes tulee kotiin, on Siina niin iloinen, että se jo näyttää hiukan … hänessä voi havaita vanhuuden oireita, jotka kesä kesältä lisääntyvät. Se kiusaa Johannesta, hänen on vaikea hillitä itseään olemasta epäystävällinen, ja siitä syystä hän paraasta päästä kuljeskelee pitkin mäkiä, kunnes Siina huutaa häntä syömään. Aterian aikana on pahinta. Siinan silmä seuraa Johanneksen joka liikettä, Johannes syö yrmeän näköisenä eikä katsahdakaan Siinaan. Sitten hän johtaakseen Siinan huomion pois itsestään kysyy jotakin pikkuasiaa, johtaa Siinan pitkiin kertomuksiin, joista ei sitten taas tahdo enää loppuakaan tulla. Johannes nousee pöydästä kyllästyneen näköisenä, menee ikkunan eteen seisomaan ja katselee poutaista avaruutta. Istahtaa sitten muuripenkille, riisuu ruskeat kenkänsä ja ostosukkansa siihen penkin alle. Siinalla on nyt kovin tuskallinen olo, sillä hänen on vaikea olla kysymättä jotain: "Mihinkäs nyt menet? Onko sukkas hiestyneet?" Johannes vaistoaa äitinsä tuskan ja ymmärtää, ettei Siina kysy mitään sen tähden, että Johannes sellaisiin kysymyksiin tavallisesti vastaa töykeästi. Ja nyt Johannesta taas harmittaa huomatessaan, ettei Siina sentähden uskalla kysyä, se on hänestä outoa, hän tahtoisi, että Siina kysyisi jotain turhanaikaista ja hän saisi siihen kylmästi jotain vastata…
Riisuttuaan takkinsa ja jalkineensa Johannes virittää paperossin, menee ulos ja seisoskelee pihassa. Siina pirtin keinutuolissa istuen katselee häntä salaa, kuinka housunlahkeet ovat luontevat ja kuinka somasti sinisen paidan hiha tulee esiin liivin alta. Johannes kävelee pirtin päähän päin, Siina hiipii kamarin puolelle nähdäkseen mihin se menee. Johannes painuu alas koivikkoon, Siina palaa takaisin pirtin puolelle ja ottaa Johanneksen jalkineet penkin alta syliinsä saadakseen kerran katsella niitä kyllikseen. Sukista lähtee lievä hajuveden tuoksu, jalkoimet ovat puhtaat ja kudos on niin tasaista ja hienoa, että missä heidät lie tehtykin, kun on niin saatu. Kengissä ei ole yhtään ryppyä ja nauhanreiät ovat ihmeellisesti reunustetut. Ja ne ovat kaikki Johanneksen…